Hipit! Nyt se on kesä virallisesti loppu Islannissakin ja peruskoulut alkoivat tänään kaikkialla täällä saarella. Toki kesän sijaan täällä on ollut semmoinen 10 asteen pintaan kohoava välikausikeli koko kesän, mutta kesäloma yhtä kaikki. Paluu arkeen koitti nyt siis meidänkin koulukkaille. Heillähän on ollut erikoispitkä loma, koska Suomessa koulut loppuivat aikaisemmin ja täällä vastaavasti alkavat myöhemmin elokuussa.
-Äiti, mikset laittanut meitä Ruotsiin kouluun, niin olisin heti ymmärtänyt kaiken?
Eh, nähtävästi meidän kantasuomalaisten kohtalona on koko elämämme kuunnella, miten Ruotsi on aina parempi. Hieman marmatin puolisolle tuollaisesta imperialisesta viikinkiotteesta, mutta annoin olla ja keskityimme ”njuta av livet” siellä Åhlensin kattoterassilla Mujin kahvilassa, joka on muuten kiva näköalaterde Tukholman ylle.
Monikulttuurisessa perhepedissä on joku aina vähän ulkona: Yksi melkein putoamassa, kun toinen levittäytyy mukavasti keskelle vuodetta X-asentoon. Kolmannella neljännen jalka suussa ja aamulla selkä kipeänä.
Jos itse on introvertti, ei omena kauas puusta putoa. Miten itse reagoisin, jos laitetaan vieraaseen maahan ja vieraskieliseen kouluun? Nykäsen sanoin: “Bon voyage -tunne” – olen kokenut tämän! Islannissa ystävyyssuhteiden solmimiseen on saattanut kulua jopa vuosia.
Islannissa alitajuinen taakka lasten hyvinvoinnista siirtyi solidaarisemmin koko suvun harteille. Sillä oli yllättävän suuri vaikutus itseen, ja mielelläni olisin jatkanut siellä tutussa kuplassa ja kuumissa altaissa lillumista vielä kauemmin.
Itse roikun ikuisessa laastarisuhteessani Suomeen: Kesäisin haaveilen, miten olisi kiva asua Suomessa, vaikka usein loman lopuksi jo herää kaipuu takaisin Islannin kotiin. Oma identiteetti ikään kuin taipuu (ei taitu). Lapsettomana sitä taas voisi rohkeammin suhata maiden väliä.
Aurinkoinen syysiltapäivä. Haen lapsen iltap¨¨aiväkerhosta. Hän huutaa jo kaukaa ”äitiii! (eikä mamma) ja puhua pulputtaa suomeksi koko kävelymatkan kotiin. Pitkiä, polveilevia lauseita, välillä oikeita sanoja hakien. Ja tämä yhä useampana ja useampana iltapäivänä.
Jotenkin viehätyn tästä mandaloiden katoavaisuudesta. Siinä on jotain samaa kuin omassa lohtumantrassani: Kun elämässä stressi keittää pahasti yli, ajattelen – tai ainakin yritän ajatella – että täällä sitä räpiköidään avaruudessa pyörivällä pallolla ja mitä ikinä mokailemme, pyyhkiytyy kumminkin ajan tomuun.