Olen islantilaisen puolison kanssa todennut, että Islannissa ja Suomessa ihmiset suhtautuvat hyvin eri tavalla vanhoihin kotiseutuihinsa. Tyypillisesti suomalainen kuvaa vanhaa kotipaikkakuntaansa tyyliin: ”Ei siellä mitään ole. Ei ikinä takaisin! Heti vaan pois, kun pääsee!” tai naureskelee vahingoniloisesti joillekin nähtävyyksille, joita on yritetty brändätä turistivetonauloiksi.
-Äiti, mikset laittanut meitä Ruotsiin kouluun, niin olisin heti ymmärtänyt kaiken?
Eh, nähtävästi meidän kantasuomalaisten kohtalona on koko elämämme kuunnella, miten Ruotsi on aina parempi. Hieman marmatin puolisolle tuollaisesta imperialisesta viikinkiotteesta, mutta annoin olla ja keskityimme ”njuta av livet” siellä Åhlensin kattoterassilla Mujin kahvilassa, joka on muuten kiva näköalaterde Tukholman ylle.
Voiton puolella sentään ollaan, kun nämä ulkosuomalaislapset ovat jo kokeilleet näin montaa suomalaista talvilajia. Ja nyt kylmän päivän päätteeksi nuorinkin pyytää päästä saunaan!
Monikulttuurisessa perhepedissä on joku aina vähän ulkona: Yksi melkein putoamassa, kun toinen levittäytyy mukavasti keskelle vuodetta X-asentoon. Kolmannella neljännen jalka suussa ja aamulla selkä kipeänä.
Jos itse on introvertti, ei omena kauas puusta putoa. Miten itse reagoisin, jos laitetaan vieraaseen maahan ja vieraskieliseen kouluun? Nykäsen sanoin: “Bon voyage -tunne” – olen kokenut tämän! Islannissa ystävyyssuhteiden solmimiseen on saattanut kulua jopa vuosia.
Jokin aika sitten tarkkasilmäinen puoliso kysyi, että mikä näitä ihmisiä vaivaa. ”Lokakuu”, vastasin lakonisesti. Luulisi, että toinen pohjoismainen olisi tunnistanut kaamoskooman vaikutukset katukuvaan! Puoliso oli bongannut tyhjiä katuja tai masentuneen oloisia kanssakulkijoita. Mustat takit, mustat kadut, märkä maa. Vanha virsi siitä, miten aamulla kun lähtee töihin on pimeää ja illalla kun palaa töistä on pimeää. Tämä tietysti naurattaa mustan huumorin ystävää, kun se kertoo niin paljon suomalaisesta mielenmaisemasta. ”Odotahan vielä marraskuuta”, veistelin viikingille pari viikkoa sitten.
Itse roikun ikuisessa laastarisuhteessani Suomeen: Kesäisin haaveilen, miten olisi kiva asua Suomessa, vaikka usein loman lopuksi jo herää kaipuu takaisin Islannin kotiin. Oma identiteetti ikään kuin taipuu (ei taitu). Lapsettomana sitä taas voisi rohkeammin suhata maiden väliä.
Aurinkoinen syysiltapäivä. Haen lapsen iltap¨¨aiväkerhosta. Hän huutaa jo kaukaa ”äitiii! (eikä mamma) ja puhua pulputtaa suomeksi koko kävelymatkan kotiin. Pitkiä, polveilevia lauseita, välillä oikeita sanoja hakien. Ja tämä yhä useampana ja useampana iltapäivänä.
Jotenkin viehätyn tästä mandaloiden katoavaisuudesta. Siinä on jotain samaa kuin omassa lohtumantrassani: Kun elämässä stressi keittää pahasti yli, ajattelen – tai ainakin yritän ajatella – että täällä sitä räpiköidään avaruudessa pyörivällä pallolla ja mitä ikinä mokailemme, pyyhkiytyy kumminkin ajan tomuun.