Islannissa pääsiäiseen ei kuulu samalla lailla pienet suklaiset yllätysmunat, kuten Suomessa, vaan pääsiäissunnuntaina avataan paaaaljon isompi suklaamuna, jonka sisältä löytyy karkkia ja kryptinen mietelause. Ja noita isoja munia syövät siis lapset ja aikuiset.
Monikulttuurisessa perhepedissä on joku aina vähän ulkona: Yksi melkein putoamassa, kun toinen levittäytyy mukavasti keskelle vuodetta X-asentoon. Kolmannella neljännen jalka suussa ja aamulla selkä kipeänä.
”Sinnehän sä voit laittaa ihan mitä vain”, ystäväni huudahti, kun juttelimme ohimennen blogistani. Siinähän se oikea juurisyy kirjoittamiselle onkin! Oma ääni. Itseilmaisu. Vapaus.
Ehkä olen alkanut kirjoittaa, koska ulkomailla asuessa, sitä on aina jotenkin sivussa – hiljaa?
Aurinkoinen syysiltapäivä. Haen lapsen iltap¨¨aiväkerhosta. Hän huutaa jo kaukaa ”äitiii! (eikä mamma) ja puhua pulputtaa suomeksi koko kävelymatkan kotiin. Pitkiä, polveilevia lauseita, välillä oikeita sanoja hakien. Ja tämä yhä useampana ja useampana iltapäivänä.
Islannissa heti ekaluokalta alkaa viikoittain toistuva oppiainekokonaisuus nimeltä ”listasmiðja”. Tämän voisi kääntää vapaasti taidepajaksi. Noilla tunneilla rotatoidaan muutama viikko kerrallaan kotitaloutta, käsitöitä, sirkusta, joogaa, näyttelemistä ja kuvataiteita. Hankehumppaa? Mene ja tiedä. Mielestäni on hauskaa ja hyödyllistä, että lapset oppivat esimerkiksi leipomista jo 6-vuotiaina. Lisäksi vaihtelu takaa, ettei jumitu vuodeksi inhokkiaineeseensa kuten paininjalka ompelulankasuttuun.
Muistatteko, kun koulussa piti valita valinnaisaine? Saksaa mainostettiin 90-luvulla tulevaisuuden hyödyllisenä EU-kielenä, jota puhuu peräti 80 miljoonaa potentiaalista virkamiestä. Saksaa jatkoinkin aina ylppäreihin asti, josta kirjoitin laudaturin. Puhunko saksaa? Leider nicht, mutta on siitä ollut hupia asiakaspalvelussa sekä islantia opiskellessa. Ylipäänsä kaksikielisyyden tai kielen oppimisen ajattelu hyöty edellä karahtaa kantoon. Kieli kun on tunneasia! Lapset oppivat kieltä, jos haluavat oppia.