Nukkuva valtiotieteilijä-minäni on viime päivinä havahtunut Islannin mediassa nostettuun keskusteluun maahanmuuttajien työllistymisestä ja kielitaidosta. Islannissa on viimein herätty sellaiseen tilastotodellisuuteen, että saaren populaatiosta 15.6% on ulkomaalaisia. Vuoden 2022 toisella vuosineljänneksellä nettomaahanmuutto on korkeampaa kuin koskaan aiemmin. Rohkeimmat ennakoivat, että Islantiin syntyisi pelkästään neljän seuraavan vuoden aikana 15000 uutta työpaikkaa, joita täyttämään tarvittaisiin entistä enemmän ulkomaalaisia. Silloin ulkomaalaisten osuus työvoimasta nousisi nykyisestä 21 prosentista 27 prosenttiin.

Kuulostaako houkuttelevalta? Turvattu työpaikka ja vapaa-aika kuumassa lähteessä köllötellen? Niin, sitäkin. Ulkomaalaisena on vain astetta haastavampaa pärjätä yhdessä maailman kalleimmista maista.

Millaiseen yhteiskuntaan maahanmuuttajien määrä johtaa?

Islannissa ei mielestäni puhuta Ruotsin, Suomen tai muun Länsi-Euroopan tapaan yhtä kiihkeästi maahanmuuton rajoittamisesta, vaan ollaan vähitellen herätty yhteiskunnan jakautumiseen puolikielisiin matalapalkkaisiin ulkomaalaisiin työntekijöihin ja saarta pyörittäviin hyväpalkkaisiin islantilaisiin (joille työpaikat toisinaan tipahtavat helpommin sukulaisuuden ja verkostojen kautta kuin esimerkiksi tutkinnoilla.)

Viime päivinä tapetille on nostettu varsinkin kielitaito. Islantia taitamaton ulkomaalainen ajautuu – mahdollisista tutkinnoista huolimatta – helposti matalapalkka-aloille ja ei oikein pääse sisään yhteiskuntaan. Tuttu kokemus varmasti myös Suomen maahanmuuttajille.

On jopa ehdotettu, että työnantajat velvoitettaisiin tarjoamaan islannin opetusta työajalla. Tämä toteutettaisiin ammattiyhdistysten tuella. Mutta miksi työajalla? Koska moni maahanmuuttaja tekee raskasta fyysistä tai epäsäännöllistä vuorotyötä, jonka jälkeen iltaisin kielitunneille raahautuminen voi käydä liian haastavaksi. Moni huolehtii työn lisäksi myös perheestä. Tarvittaisiin juuri työpaikalle sopivaa, nopeasti sovellettavaa kielitaitoa, eikä välttämättä alkeista lähtevää yleistä kielioppia. Islannin yliopistossa on islanti toisena kielenä -linja, mutta harvalla ulkomaalaisella – ainakaan opintotuettomalla ja perheellisellä – on varaa suorittaa kolmivuotista läsnäoloa vaativaa akateemista tutkintoa, kun samalla pitäisi asua ja syödä yhdessä maailman kalleimmista maista.

Viikinki vastaa

Minä ja puolisoni harrastamme tällaista yhteiskunnallista sohvaperunointia eli kommentoimme kaikenlaista, vaikka asia ei meille kuuluisikaan tai meiltä kysyttäisi. Tässä esimerkiksi aiheesta käymäämme keskustelua:

-No nyt ne suunnittelee, että työnantajien pitäisi tarjota islannin opetusta työajalla.
-Siinä menee sitten työnantajalta viimeinenkin halu palkata ulkomaalaisia.
-Siis jos se tulee pakolliseksi.
-Niin siis miten ne lähtisi esimerkiksi päiväkotityöstä kesken päivän opiskelemaan, jos on muutenkin hirveä pula henkilökunnasta?
-Osa ottaa tauon kannalta, nukkuu tunnilla.
-No niin.
-Joku sovellus se pitäs olla, islanti pitäs lisätä Duolingoon. Tai joku online-kurssi, jonka suorittamisesta työnantaja voi palkita.

Näin kirjoitettuna kuulostaa kyyniseltä, mutta saattaa kiteyttää monen kriitikon ajatuksia. Käytäntö varmasti osoittaa, miten idea parhaiten toimisi. Ja toivottavasti toimisi! Vaikka toimintaa tuettaisiin, voi varjopuolena olla, että työnantajat kokevat sen hankalaksi ja heikommin kieltä puhuvat ajatuvat entistä kapeimmille, pimeille työmarkkinoille, missä opetusta ei järjestetä. Mene ja tiedä.

Miksi ne ei vaan opettele sitä kieltä?

Kuten edellisessä, viisi myyttiä kaksikielisyydestä -pamfletissa kirjoitin, kieli on tunneasia. Oppimiseen ja motivaatioon vaikuttaa esimerkiksi, onko islantilainen puoliso ja sukulaisia. Ilman kytköksiä paikallisiin, kielen oppiminen on hankalaa, varsinkin kun islantilaiset ovat tyypillisesti muodostaneet sosiaaliset kuvionsa jo kouluaikoina! Motivaatioon vaikuttaa myös, aikooko jäädä maahan vai ajatteleeko olevansa vain pari vuotta ”tienaamassa”. Ja vaikka sitten jäisikin, onko enää halua alkaa opettelemaan kieltä nollasta monen vuoden jälkeen. Ei ole sanottua, että pakollinen kielikurssi tekisi kaikista viikinkielen haastajia.

Toisilla kielen puhumista vaikeuttaa perfektionismi. Ei uskalleta puhua virheiden pelossa, vaikka teorian tasolla kieltä ymmärtäisi jo varsin sujuvasti. Osalla motivaatioon saattaa vaikuttaa se, ettei vain näe itsellään kovin kummoista työtulevaisuutta vieraassa maassa. Porkkana puuttuu. Jotkut turhautuvat jo lähtöruudussa ja toteavat islannin ”mahdottomaksi oppia”. (Tilastotietoa rakastava kuopukseni tässä juuri kysyi, tiedänkö, kuinka kauan islannin oppiminen kestää? Kuulemma 44 viikkoa eli 1100 tuntia. Jaahas, sillä tiellä ollaan edelleen lähes 10 vuoden jälkeen! 😤)

Tilastojen mukaan Islantiin muuttaa eniten ulkomaalaisia Puolasta. Tämän vuoden toisella neljänneksellä maahan oli muuttanut 1170 puolalaista. Toiseksi eniten maahanmuuttajia sapuu tällä hetkellä Ukrainasta, sodan seurauksena. Puolasta on Islantiin muuttanut vuosien saatossa jo yli 20 000 ihmistä, mikä vastaa 376 000 ihmisen maassa yli 18% populaatiosta.

Näin maahanmuuttajan mututuntumalla sanoisin, että kielenoppimisessa kannattaisi varmasti satsata muuton alkuvaiheisiin. Olipa työssä tai ei, voisi muuttamista seuraavana 6 kuukautena vaikka käyttää jonkinlaisen korvamerkityn tukirahan kielen opiskeluun. Tähän voisi olla monta tapaa: joko verkossa suoritettavat ja kirjalliset kokeet tai toisille paremmin sopivat lähiopetus. Tietysti pitäisi budjetoida, millaisista tukisummista puhutaan, jos vuosittain maahan muuttaa tuhansia uusia kielenoppijoita. (No nyt lähti politikoinniksi!) Eikä kielen tarvitse mielestäni vain tähdätä työllistymiseen. Sillä on myös henkisesti joukkoon ja kulttuuriin kuulumiseen liittyvä, jopa tärkeämpi merkitys.

Itse sulkeuduin ensimmäisinä kuukausina kahvilaan lukemaan oppikirjaa ja kävin pari kertaa viikossa Islannin yliopistossa oppitunneilla. Kielioppia opin mukavasti yliopiston ylläpitämältä Icelandic online -sivustolta (huom! sivu uudistunut kymmenessä vuodessa!). Puolen vuoden sisällä aloitin ensimmäisessä työpaikassa ja pakotin itseni puhumaan islantia. Luulen, että juuri tuo puhumaan pakottautuminen oli ratkaisevaa, sillä sitä kautta sanavarastoni kasvoi jokaisessa työpaikassa ja arkielämässä. Päätökseen vaikutti eniten se, että minulla oli islantilainen perhe ja jonkinlainen hämärä kauhu, että täällä ollaan ainakin useampia vuosia koko loppuelämä.

Töitä kuin Aku Ankalla

Lapsena suuresti kuluttamani Aku Ankka muistetaan monista työpaikoistaan. Työhistoriansa puolesta Aku sopisi maahanmuuttajaksi – komeileehan hänen ansioluettelossaan mm. kalatarkastajan, keittiöapulaisen, lattianlakaisijan, lehmipojan, margariininpakkaajan, tarjoilijan ja talojen purkajan töitä. Näyttipä hän joskus edenneen myös hotellinjohtajaksi, tosin sekin oli tuulinen pesti.

Harvinaisen kielialueen maahanmuuttajana saa toisinaan suhtautua huumorilla aikaisempiin tutkintoihinsa ja työkokemukseen. Itse olen Islantiin muutettuani toiminut mm. siivoojana, iltapäiväkerhon työntekijänä, puutarhan työnvetäjänä, kouluapulaisena, levänkerääjänä (päivän!), turismialalla, opettajana ja viestintätehtävissä.

Myönteistä Islannin työelämässä on, että töitä kyllä yleensä löytyy varsin helposti, eikä tutkintoja tihrusteta yhtä orjallisesti kuin Suomessa. Tyypillisesti ulkomaalaisia sijoittuu turismialalle (hotellit, ravintolat, matkailupalvelut) sekä päiväkoteihin, iltapäiväkerhoihin ja rakennustöihin. Ongelmallista on, että vuokrataso ja asuntojen hinnat, erityisesti Reykjavikin alueella ovat todella korkeat ja monilla edellämainituista aloista voi olla tiukkaa tai mahdotonta elää, ainakaan ilman sitä kohtuullisesti tienaavaa puolisoa.

Tietysti ulkomaalaisena voi edetä korkeallekin ja tiedän monta menestyvää maahanmuuttaja. Vaikka kieltä osaisi todella sujuvasti, voi vastassa silti olla vaikeasti havaittava lasikatto. Samantyyppisestä ”joko puhut suomea täydellisesti tai et ollenkaan” -mentaliteetista puhuu mm. Suomessa työskentelevä Martin-Éric Racine Helsingin Sanomien jutussa. Itsekin olen välillä sujuvasta islannista huolimatta väsynyt esimerkiksi kirjoittamaan kieltä virheiden pelossa. Islanti on myös tyypillisesti sukua ja perhettä suosiva maa, jolloin kieltä hyvin taitavakin voi silti jäädä aina vähän ulkopuoliseksi.

Mitä tulevaisuudessa?

Usein sitä itsekin jää kiinni stereotyyppisestä ajatuksesta, että näin se nyt vaan on: Ulkomaalaisen osa on kaikkialla heikompi. Maassa maan tavalla ja sen lauluja laulat, jonka leipää syöt. Että kotiin vaan, jos ei kelpaa.

Jos ulkomaalaisten osuus on tasaisessa kasvussa, kuten tällä hetkellä Islannissa, voisiko se jossain vaiheessa tyrkätä kehitystä seuraavaan vaiheeseen?

Milloin esimerkiksi näemme ulkomaalaisia perinteisesti syntyperäisille ”varatuissa” ammateissa? Opettajina, tuomareina, toimittajina? Sopivatko tällaiset ammatit vain toisen polven maahanmuuttajille, jotka ovat käyneet paikallisen koulun vai voiko kielen mahdollisimman hyvin oppinut ulkomaalainen toimia näissä tehtävissä, vaikka kielitaito ei olisi täysin äidinkielen veroinen? Olen vasta nyt maahanmuuttajana hahmottanut, kuinka paljon esimerksiki Umayya Abu-Hannan on täytynyt tehdä työtä päätyäkseen aikanaan toimittajaksi sen ajan Suomessa! (No, hänhän myöhemmin väsyi Suomen asenneilmastoon ja muutti pois.)

Kuinka paljon kielestä tehdään vallan väline, vaikka yksilö olisi osoittanut todella panostaneensa kielen hallintaan?

Kun itse pari vuotta sitten kirjoitin sähköpostia maistraattiin Suomeen, ilahduin – nimen perusteella ulkomaalaistaustaisen virkailijan – vastauksesta. Se oli kirjoitettu hyvällä suomella pienin virhein. Täysin riittävästi asian ymmärtämiseksi. Täysin riittävästi toimimiseen kyseisessä tehtävässä.