Vaihtovuosi alkaa kaartaa kohti loppua, joten ruksitimme listalta taas yhden tuiki tärkeän suomalaistamistoimen: Helatorstaina kurvasimme Mikkeliin. Siis tämähän ei lapsille, varsinkaan kuopukselle sano juuri mitään, mutta koetin nyt porata heidän mieliinsä, että olen syntynyt ja kasvanut kyseisessä Savon helmessä. Olin 18-vuotias karistaessani Mikkelin – St. Michel! – pölyt tuohikengästä suunnatessani yliopistoon Helsinkiin. Mutta siis kah-dek-san-tois-ta vuotta Mikkelissä jättävät lähtemättömän jäljen, halusipa immeinen tai ei.

Olen islantilaisen puolison kanssa todennut, että Islannissa ja Suomessa ihmiset suhtautuvat hyvin eri tavalla vanhoihin kotiseutuihinsa. Tyypillisesti suomalainen kuvaa vanhaa kotipaikkakuntaansa tyyliin: ”Ei siellä mitään ole. Ei ikinä takaisin! Heti vaan pois, kun pääsee!” tai naureskelee vahingoniloisesti joillekin nähtävyyksille, joita on yritetty brändätä turistivetonauloiksi. Ja en mitenkään tässä nyt puhu Visulahden vahakabinetista.

Islantilainen taas, olipa paikka joku vuonontakainen kyläpahanen, suorastaan pakahtuu ylpeydestä, että on juuri sieltä ja sieltä fjordurista kotoisin. Missään ei tietenkään ole yhtä kaunista (vaikka 80% vuodesta vihmoisi välikausiräntää) ja varmasti on joku viikinki pysäyttänyt purtensa juuri noilla tienoilla ja kuvannut sykähdyttävän saagan, kun aurinko laskee lumihuippuisen vuoren taa. Mitä siis voisimme oppia islantilaisilta: Kotiseutua kannattaa hehkuttaa.

Joten otetaanpa oppia: Mikkelissähän riittää järveä (Saimaa) ja metsää. Lapsille hihkuinkin, että tallettakaa nyt kalloihinne nämä tien varrella näkyvät metsät, sillä sellaisia ette tule Islannissa näkemään. Lapset eivät kohottaneetkaan päitään puuhakirjoistaan. Itse taas yritin tankata alkukesän vihreitä puunlehtiä sarveiskalvoille. Ja kai sitä ainakin männävuosina saksalaiset arvostivat Saimaan seutuja kesäkohteenaan.

Mikkelihän on myös tunnettu sodanaikaisena päämajakaupunkina, jossa Mannerheim johti suunnitelmia ja viestikeskusta. Meikäläisen vanha ala-aste sijaitsee juurikin siinä talossa, jossa sodanaikainen päämaja sijaitsi. Nykyään tuo perinteikäs koulu on muutettu Sodan ja Rauhan keskus Muistiksi, jossa on varsin pätevä kattaus sodanaikaisista tapahtumista. Näyttelytiloissa sitä innostui kommentoimaan perheelle, että tuossa muuten oli koulun juhlasali ja tuossa portaat kutosluokkaan jne., vaikka paljon oli koettavaa itse näyttelyssäkin.

Jos Savon kierrosta suunnittelee, kannattaa tuolla Muistissa ehdottomasti vierailla. Siellä on myös seinälle heijastettu maailmankartta, jossa toisen maailmansodan vaiheet näkyvät ja selostetaan hienossa digipläjäyksessä. Tuollaisesta kartasta olisikin ollut hyvä kerrata ylppäreihin ja siinä näkyy surullisen ajankohtaisesti, miten sota kehittyy pienistä signaaleista suureksi katastrofiksi.

On hassua ajatella, että olen kuopuksen ikäisenä siis painanut menemään siellä päämajakoulun käytävillä. Ja koulun jälkeen kävelin avain kaulassa yksin kotiin, koska mitään iltapäiväkerhosysteemeitä ei silloin vielä ollut. Mitäköhän siitäkin olisi tullut, jos meikäläinen olisi sen ikäisenä rahjattu Islantiin, että opiskele näitten viikinkien kanssa nyt tämä ekaluokka. Voisi olla suru tullut puseroon, joten täydet respectit omalle jälkikasvulle, miten ovat lopulta tästä vuodesta selvinneet. Muutenkin on tietysti mualima avautunut noista Savonajoista: Ei ollut esimerkiksi internettiä, eikä juuri muunmaalaisia lapsia näkynyt koulun käytävillä. Englantiakin opittiin enimmäkseen kolmasluokkalaisina koulussa. Kaikki oli kovin kahdeksankymmentälukulaisen homogeenista, kunnes 90-luvun lama alkoi halkaista yhteiskuntaa kuin lamaleikkuri pyyhekumit.

Mikä siinä onkin, että kun muutti yliopistoon Helsinkiin, sitä jotenkin nolosteli pikkukaupungin juuriaan. Vähitellen siä ja miä muuttuivat pääkaupunkiseudun mä ja sä -ilmaisuun. Ja vain maalta tullut sanoi ”Hesa”, muut ”stadi” tai vitsikkäämmin ”tsadi”. Islantilainen olisi varmaan kailottanut jo kaikille kotipaikkansa ja käynyt läpi sukulaiset seitsemänteen sukupolveen. En tiedä, onko muut kokeneet tuollaista kotiseutualemmuutta? Ja jos ovat, niin miksi. Koska usein muualta tuleminen kertoo rohkeudesta muuttaa ja lähteä, Suomessa varsinkin vielä suhteellisen nuorena, jopa satojen kilometrien päähän. Usein Islannissakin niitä mukavampia ihmisiä ovat ne, jotka ovat asuneet ulkomailla tai tulleet jostakin muualta kuin Reykjavikista. (Ah taas omat ennakkoluulot!)

Jotta jatkossa hehkuttaisin tätä savolaisuutta, ostin muistoksi Muisti-kassin ja Mikkeli-avainnauhan! Siinä sitä voi kotiavaimia kantaa ylpeästi Mikkeli-avainnauhassa Reykjavikissa. Ja lapsille toivon Mikkelistä jäävän edes pienen suomalaisuuden muistijäljen, koska elämme niin vahvasti siellä islantilaisen suvun historian vaikutuspiirissä.

Kun tässä nyt oikein pinnistelen, mitä Mikkelistä kertoisin, kysyjille vastaisin, niin onhan siellä myös oma konserttitalo Mikaeli. Kouluaikojen puujalkavitsi oli muuten Mika eli, Mika kuoli, jolla pääsette kerralla kantamikkeliläisen sydämiin. Tuolla konserttitalossa järjestettiin jokakesäiset musiikkijuhlat, joita tähän asti veti venäläisen Mariinski-orkesterin johtaja Valeri Gergijev, joka tänä vuonna hyllytettiin Putin-myötämielisten lausuntojensa takia.

En ole muuten sinne Visulahden vahakabinettiin vielä koskaan ehtinyt, joten sekin jää nyt bucket-listalle.

Eikä unohdeta Mikkelin toria. Siis sehän oli puolison mielelstä suorastaan vilkas! No, sanotaanko, että on siellä kesällä jotain elämää ja mukava on hörpätä torikahvit ja tinkiä savolaista perunaa. Itsellä oli kyllä monia vuosia jonkinlainen Mikkeli-ahdistus, mutta nyt kun on vettä virrannut Saimaassa ja etäisyyttä jopa Atlantin verran, tuli mieleen, että Mikkelistähän voisi joskus jopa vuokrata jonkin kesämökin ja tulla kesällä vaikka viikoksi lomailemaan. Noh, kuopushan on siis todennut, ettei enää koskaan matkusta Suomeen. Auts!

Puolison kotiseutuahan on tuo Selfoss, noin tunnin ajomatkan päässä Reykjavikista sijaitseva pikkukaupunki (tai siis islantilaisittain isohko). Selfossin tavaramerkki – ainakin puolison nuoruusvuosina – oli ”Selfoss-tukka” eli geelikampaus, josta juuri ajokortin saaneet ja keskustarundia karvanoppa-autoillaan huudattavat teinit tunnisti. Meidän lapset tuntevat Selfossin niin hyvin, että pitävät sitä varmaan toisena kotinaan, joten todellakin oli Mikkelin vuoro saada pieni siivu julkisuuden valokeilaa. Ja mitä suvun historiaan tulee, lapset kyllä hyvin tietävät, että islantilainen isoäitinsä on Patreksfjörðurista, joka on kaunis pikku kylä Länsivuonoilla, jossa olemme käyneet monet kerrat. Nyt kun ajattelen, olisiko tulevaisuuden Suomi-turnee listalla siis myös Jäppilä, tuo savolainen pikkupitäjä, josta isäni on kotoisin ja josta ainakin jokunen vuosi sitten sai tontin eurolla.