Vaihtovuosi sai aikamoisen käänteen, kun lähinaapurissa alkoi sota.

Heti COVID:in päälle uutisvirta alkoi täyttyä sotauutisista ja -analyyseistä. Sotaa on jo mediassa käsitelty monelta kantilta:

Toiset  pohtivat muuttamista esimerkiksi Pohjanmaalle tai kokonaan pois Suomesta, jos sota laajenisi Suomeen. Toiset taas korostavat taistelutahtoa; vertautuuhan ukrainalaisten vastarinta omaan talvisodan henkeemme. Sota on selvästi nostanut pinnalle ylisukupolvisia tunteita: Lähes kaikilla on ollut joku sukulainen Suomen sodissa ja Ukrainan tilanne nostaa näitä muistoja pintaan. Toisaalta puhutaan, että omat ongelmat alkavat tuntua pieniltä ja toisaalta, että omilla pulmilla ei ole osaa eikä arpaa maailman tilanteeseen.

Osa ruokakauppojen omistajista on kääntänyt synkkinä huutavat iltapäivälehtien kannet alas. Monet ovat pitäneet somebreikkiä oman jaksamisensa hyväksi.

Entä jos yli puolella perheestä ei ole samanlaista tunnesidettä Suomen historiaan kuin itsellä? Se voi näyttäytyä vaikka näin:

-Kävin kysymässä apteekista joditabletteja, mutta ne on kaikkialta loppu.

-Miksi?

-No jos se diktaattori laukaisee vaikka ydinpommin.

-Heh, voi ei. Suomalaiset on niin paranoideja.

-Sitä ei kuule koskaan tiedä.

Puoliso ei voi ymmärtää, miten lähinaapurin arvaamattomuus on kirjoitettu suomalaisten tunnemuistiin. Tietty turvattomuus, jota islantilaisilla ei synny puhuttaessa Venäjästä. Ja onhan se ymmärrettävää,  kun Islannissa suurimmat taistot käydään lähinnä jalkapallokentillä.

***

Eräänä iltana kutsuin lapsen katsomaan auringonlaskua. Pinkkinä ja oranssina hohtava taivas näkyi parvekkeelta lumisen maiseman yllä. Koska asumme lentoreittien lähialueella, taivaalla lensi ennen pitkää myös lentokone.

-Onko tuo nyt niitä venäläisten koneita? Lapsi kysyi. Vaikka ensimmäinen reaktioni oli „höpsö, ei tietenkään“, jäi kysymyksestä hieman surullinen olo. Vaikka itselle ei sellainen käynyt mielessä, tajusin lapsen työstävän alitajuisesti sotauutisointia. Eipä mennyt kauan, kun yhtenä yönä kuvittelin itsekin kuulleni ilmahälytyksen.

Tietysti tarkkakorvaisena lapset kuulivat myös juttelut joditableteista ja säteilystä. Lasta mietitytti, miten säteily pääsee talojen sisään ja kuinka nopeasti se tavoittaa Suomen. Joditabletti kuulosti pahanmakuiselta, vaikka väitin, ettei se maistu miltään. (Maistuuko se joltain?)

Säteilyn vaaralla spekulointi muistutti omaan lapsuuteen kuuluvasta Tsernobylin onnettomuudesta, josta kyllä Suomeen kantautui tieto vasta päivien viiveellä. Muistan, miten metsämarjojen syöntikelpoisuutta epäiltiin ja äiti voivotteli, miten (me lapset) olimme juuri olleet ulkona räjähdyspäivänä, kunnes asia sitten ajan kuluessa unohtui pois puheista.

***

-Voidaanko me sitten heti lähteä Islantiin jos sota syttyy? Lapsi on toistellut jo monta kertaa.

Niin, mitä jos sota todella syttyisi Suomeen? Asuinpaikkani on ollut jo vajaan kymmenen vuotta Islanti. Tuskinpa enää vaihtovuotemme aikana sota eskaloituu Suomeen, mutta jos esimerkiksi tänne tulisi säteilyä, palaisimme todennäköisesti pikavauhtia Islantiin. Sukulaisetkin ovat leikillään kyselleet turvapaikkaa Islannista. Sieltä käsin sota näyttäytyy kaukaiselta. Jos Suomi olisi sodassa, tuntuisi itsestäni kuitenkin hieman väärältä seurailla tilannetta kaukaa. Toisaalta vaakakupissa painaa perheen turvallisuus.

Tuntuu erikoiselta, että maailmansotia, joita pänttäsi viimeiksi historian reaaliin, piti jo silloin vähän menneen maailman tapana ratkaista konflikteja. Että ei nyt tuommoisia sotia enää. Tietysti on ollut  Syyrian ja sitten Isisin kaltaiset levottomuudet, mutta nekin „jossain kaukana“. On pysäyttävää, että sota on edelleen – näinä aikoina – yhtä sekasortoista ja armotonta.

Näin maahanmuuttajana tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, jotka joutuvat jättämään työnsä ja kotinsa, monet perheensä. On haastavaa jatkaa uudessa maassa ja löytää paikkansa, varsinkin pakon sanelemana.

***

Muistan lukioajoilta, kun eräs opettaja kysyi luokaltamme, luuletteko, että joudumme elinaikanamme sotaan. Muistan, miten pidin kysymystä hieman epärealistisena. Ei tietenkään, oli ensimmäinen ajatus. Luokastamme muistaakseni nousi vain yksi käsi.

Näin keski-ikäisen perspektiivillä, olisi hirveää lähettää vaikka 18-vuotiasta, elämän alussa olevaa nuorta sotaan. Mediassa on kiertänyt vaikuttava pätkä, jossa Ukrainan lähettiläs lukee nuoren kuolleen venäläissotilaan viestinvaihdon vanhempiensa kanssa hetkeä ennen tämän kuolemaa.

Meillä kaksikulttuurisuus näkyy myös siinä, ettei Islannissa ole ollenkaan armeijaa tai sukupolvikokemusta armeija-ajoista. Puoliso ei esimerkiksi ollenkaan hyväksy edes pyssyleluja ja ei missään nimessä halua poikamme käyvän armeijaa. Tämä ei välttämättä ole tyypillinen islantilainen ajattelutapa, mutta varmasti 300 000 ihmisen saarella armeija tuntuu kaukaiselta vaihtoehdolta, koska vastarinnalla ei pitkälle pötkittäisi.

Puolustusministerin mukaan pian Suomessa kutsutaan koolle noin 25 000 reserviläisen kertausharjoitukset. Silloin me varmaan olemme jo takaisin Islannissa, eikä sodan uhka ole edes lähinaapurissa. Silti tilanne askarruttaa myös ulkosuomalaisena. Kävinhän kouluni sodanaikaisessa päämajakoulussa ja lapsuudestakin muistan, miten vanhempien ihmisten puheissa on vilahdellut sota ja Venäjän arvaamattomuus.

Pisimmälle menevissä skenaarioissa siintää jo tilanteen eskaloituminen kolmanneksi maailmansodaksi. Jotkut puhuvat apokalyptisistä ajoista. Itse voi vain päivitellä maailman pirstoutumista, miten toisten lehtien kansissa pohditaan sotaa ja toisissa kevätsisustusta. Mutta sekin on keino selviytyä, että pohtii vaikka sitä rairuohon istutusta. Ei voi kuin pistää uskonsa siihen, että vielä pahemmilta ylilyönneiltä vältyttäisiin ja kantaa kortensa avustuksiin.