Monikulttuurisessa perheessä joku aina etsii paikkaansa, pohtii Helena Liikanen-Renger hiljattain Helsingin Sanomissa julkaistussa kolumnissaan. Kun eletään toisen kotimaassa, kumppani joutuu asemaan, jossa väistämättä ei ole yhtä vahvoilla kuin natiivi puoliso. Olisiko siis helpompaa valita jokin kolmas asuinmaa, jossa kaikki olisivat tasapuolisesti ulkopuolisia?

Tuttua pohdintaa monelle monikulttuurisessa liitossa elävälle. Meilläkin on vatvottu joskus muu maa -vaihtoehtoa ja puheissa on vilahdellut tasa-arvoisempi lähtökohta toisaalla, vaikkapa Ruotsissa. Tämä on kaatunut ajatuksissani siihen, etten halua lapsille enää neljättä uutta kieltä tai jatkuvia muuttoja. Itse olisin voinutkin lähteä.

Monikulttuurisessa perhepedissä on joku aina vähän ulkona: Yksi melkein putoamassa, kun toinen levittäytyy mukavasti keskelle vuodetta X-asentoon. Kolmannella neljännen jalka suussa ja aamulla selkä kipeänä.

Koska opettelin islannin kielen yli kolmikymppisenä perheenäitinä, minulla ei oikein riittänyt paukkuja opiskella kielioppia samalla intensiteetillä, kun lukiolaisena hakkasin saksan prepositioita. Välillä on rasittanut tehdä kaikkensa sulautuakseen toiseen kulttuuriin ja tajuta, ettei hintsulleen koskaan tule yltämään natiivitasolle. Tässä ehkä auttaisi, jos olisi muuttanut jo parikymppisenä untuvikkona!

Aksentista ja tuurilla menevistä taivutuksista ulkopuolisuus tietysti paljastuu. En tunnista kielen sävyjä tai ilmaisujen tehoja. Esimerkkinä puoliso on tehnyt kiinnostavan havainnon suomen kielestä: Miten sana “ihan” onkin negatiivisissa yhteydessä tehoste ja positiivisessa yhteydessä laimentava? Vrt. ihan paska, ihan surkea ja noo, ihan hyvä, ihan ookoo. Onnea vaan ulkomaalaisille nyanssien ja taivutusten hallintaan!

Kielen lisäksi ulkomaalaista vaivaa aina tietynlainen ulkopuolisuus. On kuin ikkunan taakse muiden bileitä seuraamaan tullut mörkö, joka jäädyttää ympäristön.

Siinä missä islantilaiset seuraavat kurkku käheänä käsipallo-otteluja, en tunne minkäänlaista riemun läikähdystä maaleista (joku käsipallo, hei?). Toista se on Suomen jääkiekko-ottelujen aikaan, jolloin nukkuva penkkiurheilijakin syttyy. Siinä missä heti ensimmäisenä ulkomaanvuotenani istuin kiltisti katsomassa islanniksi uuden vuoden sketsiohjelmaa (pyhä asia), esimerkiksi Suomen itsenäisyyspäivän vastaanoton katsomiseni on sivuutettu tylsänä. Kun kaikki yhtyvät bileissä johonkin lauluun, alat muutaman vuoden päästä päästä sisään laulamaan kertosäettä mukana. Omat lapset taas eivät osaa edes suomalaisia joululauluja, vaikka olisit veivannut niitä joka joulu.

Liikanen-Rengerin mainitsemat jatkuvat alkuperän kyselyt eivät itseäni taas niin haittaa. Jaksan kyllä kärsivällisesti kertoa, että olen Suomesta, raportoida lumitilanteen ja että kyllä, kyllä olen oppinut suomen kielen, vaikka se onkin niin kummallinen (haloo, olen suomalainen) ja oikoa mutkat tarinassa, miten päädyin Islantiin. Puoliso on taas Suomessa törmännyt lentäväksi lauseeksemme muodostuneeseen kommenttiin, kun paljastuu, että hän on Islannista: “Oh wow, Iceland, it is on my bucket list.”

Kun rakastaa äidinkieltä, on haikeaa tajuta, etteivät omat lapset välttämättä koskaan tule samalla tavalla nauttimaan MINUN kieleni nyansseista. Vaikka lapsi puhuisi sujuvaa suomea, kaksikielisyys verottaa ja valtakielen paikan vie pysyvimmän asuinmaan kieli. Kielen taju voi tietysti olla ongelma jo ihan kantasuomalaislapsillakin, koska lapset tutkitusti lukevat vähemmän. Oma kuopukseni ei kovin mielellään jaksa kuunnella, kun luen suomeksi. Asia on onneksi hitusen korjaantunut täällä Suomessa asuessa!

Tunnistavatko muut monikulttuurisessa suhteessa elävät ilmiötä, jossa sitä heittäytyy tahallisen uusavuttomaksi toisen kulttuurissa? Esimerkiksi puoliso soittaa puolestasi virastoihin ja terveyskeskukseen tai hoitaa veroasiat, koska ujostuttaa ja uuvuttaa selostaa asiaa valtakielellä. Ajanvaraukset Suomessa hoidan minä, eikä ”ne puhuu kyllä englantia” vakuuttelut auta. Wilma-viestintä on vastuullani (mutta hassusti myös ulkomailla opettajat ottavat ensisijaisesti yhteyttä äitiin? ) Islannissa taas puoliso on aina handlannut veroilmoitukset.

”Vuosien mittaan ulkopuolisuuden tunteista on tullut osa arjen aallokkoa, ja ne ovat jopa vetäneet puoleensa. Maailmallahan olo on vapaampi, ja tarkkailijan roolissa postissa käyminenkin voi tuntua jännittävältä!” Liikanen-Renger kirjoittaa. Joissakin tilanteissa voi toki olla vapauttavampi aloittaa ulkomailla: Jos esimerkiksi haluaa uuden alun tai vaikka oma työllistyminen on Suomessa ollut takkuista.

Liikanen-Regnerin näkökulma on silti etuoikeutettu: Siitä vaan vapautuneesti maailmalle, jos toimeentulo on lähtökohtaisesti turvattu tai mennään vaikka ns. korkean tason työpaikan perässä. Usein ulkomaille muutto voi tarkoittaa myös työmahdollisuuksien kaventumista ja sellaisiin valintoihin tyytymistä, mitä ei kotimaassa suunnitellut. Mutta tätähän olen antaumuksella ruotinut jo Minäkö maahanmuuttaja -pamfletissa.

Liikanen-Regner pohtii monikulttuurisuutta erityisesti lastensa kannalta. Omien lasten toivoisi löytävän paikan, jonne he kokisivat täysin kuuluvansa. Kippis tälle!

Itse toivoin lasten Suomen-vuotenamme ankkuroituvan myös kotimaahani ja varmasti he tästä vuodesta kantavatkin muistijälkiä tulevaisuuteen. Mutta kokevatko he nyt itsensä enemmän suomalaisiksi? Tilastojen valossa ei hääviltä näytä: Numeroita rakastava kuopus on todennut olevansa 98% islantilainen ja 2% suomalainen. Esikoisen suhdeluvut taisivat olla jotakuinkin 49% (Suomi) ja 51% (Islanti). (Vaan mitä sanoisivat geenitestit?)

Tosin pientä tilastovinoumaa kuopuksenkin analyysiin alkaa näkyä: ”Äiti, oikeestaan tää suomalainen koulu on kivempi”, kommentti tuli viime viikolla ip-kerhosta haettaessa. Tämähän valaa ulkosuomalaisäitiin uskoa kuin helmikuun valo tuulipukukansaan.

Näin kahdeksan ulkomaan vuoden jälkeen mietin välillä, kuinka suomalainen sitä enää edes itse on. Kielen kautta ehdottomasti AINA ja IÄNKAIKKISESTI AAMEN, mutta kuten monilla paluumuuttajilla, tämä uudelleen kotituminenkaan ei ole ihan helppoa. Tuttuuden tunne ankkuroituu tällä hetkellä ehkä maata enemmän fyysiseen kotiin. En ole niinkään kaivannut Islantia, vaan omaa kotiamme siellä! Se repsottava boheemi sohva!

Sillä koti on oikeastaan se ”kolmas maa” tai vyöhyke monikulttuurisessa perheessä. Joskus on sitäkin kyselty, miksi puhumme kotona puolison kanssa englantia, kun osaan sujuvaa islantia. No juuri siksi, että koti on tasa-arvoinen paikka, eikä kenenkään tarvitsisi olla alakynnessä. Tosin sekin on kyllä tyypillistä, että ne kaikki kolme kieltä sekoittuu siellä perheen älämölössä.