Hiljaiseloa blogin puolella pitänyt Suometar herättelee kirjoittamisen tuntoa kuin pakkassäällä luistimesta riisuttua kohmeista jalkaa!

Viimeiksi taisi täällä tulla avauduttua marraskuussa, joten en yritä edes koota selitysten lokikirjaa. Mutta selitetään nyt sittenkin: Covid, check. Uuden työn paineet, check. Lasten koti-ikävän oirehdinnat, check. Onneksi mainittuihin on haettu ja osin jo saatukin apua! Mutta kyllä ihan mielelläni tuon vuoden 2021 jo lasken (viemäristä) muistojen joukkoon. Vaikka rankkuudet käännetään tietysti vielä vahvuuksiksi perheen viikinkikilpeen! Hú!

Koronahan meille teki tepposet juuri, kun perheen piti lähteä joulunviettoon Islantiin. Perheen pojat ehtivätkin Islantiin, kun taas meidän tyttöjen piti lähteä viikkoa myöhemmin. Sen viikon aikana kuitenkin ehdimme tytön kanssa sairastua, joten puolet perheestä vietti siis joulun täällä Suomessa. “Jouluna oli tylsää”…tytär kirjoitti vuoden ensimmäiseen kouluaineensa, jossa piti kertoa lomasta… 😬

Jos muuten jotakuta kiinnostaa islantilaiset jouluperinteet, niin kirjoittelin niistä joulukuussa Pohjola-Nordenin nettilehteen artikkelin! Me pystyimme karanteenissa soveltamaan Islannin perinteistä lähinnä kenkää ikkunalle, johon pukki toi lahjan, kunnes nähtävästi joutui turvautumaan verkkokaupan kotitoimitukseen…

Tällä hetkellä omikron on kaikkien nenänielussa vs. kaikkien huulilla, ja erilaisia koronan sairauskuvauksia saa lukea yhden jos toisenkin somepäivityksestä. Vaan joulukuun alkupuolella me olimme vielä harvempien joukossa eli ruttostatuksella mentiin. En tiedä, oliko meillä omikron vai mikä muunnos, mutta siinä missä tytär selvisi muutamassa päivässä, itsellä oli toista viikkoa luukipuja kuin 100-vuotiaalla.

Koska etätyöpäivän jälkeen halusi vain maata patjalla, katsoimme lapsen kanssa korona-aikana mm. kaikki Jurassic Worldin jaksot. Tuo Jurassic World Liitukauden leiri on muuten yllättävän hyvin tehty sarja ja oikeastaan ainoa, mitä jaksoin Netflixistä edes seurata. Ehkä vähemmän tutkittu oirekuva on, että korona muuttaa ohjelmamieltymyksiä?

(OK, korjattakoon, että lähes leipomiskyvyttömänä minulla on yllättävä fetissi myös leipomisohjelmiin, joissa tehdään jotain älytöntä yuzu-hedelmästä pastöröityä sorbettia, jota liekkipuhalletaan kuplaksi leivoksiin. On jotenkin kummallista, miten maailmassa samanaikaisesti nähdään nälkää ja tehdään leivoskilpailuista realityä. Mutta nyt taas karkasi sivuraiteelle…)

Yritin koronahoureissa myös miettiä, mistä ohjelmista itse tykkäsin joskus 11-vuotiaana ja muistin “Seikkailujen Linnake” nimellä 90-luvulla kulkeneen ranskalaisen tosi-tv:n, jonka suomalainen nykyversio on “Fort Boyard Suomi”. Nämä uudet jaksot katseltiin tytön kanssa, mutta hän kyllä halusi lopettaa, kun itse killitin, miten kilpailijoita mm. lennätettiin katapultilla benji-hyppyyn Atlantin ylle.

Koronaväsymyksessä ei hirveästi jaksanut lukea kirjoja eikä pelata pelejä, mutta ajattelin nyt uutena vuotena (lupauksia, lupauksia) kaivaa käsiini kirjoja, joista lapsena tykkäsin ja yrittää lukea niitä tytölle. Mietin, toimisiko esimerkiksi lapsena hulvattoman hauskoina pitämäni Jenningsit? Kirjathan sijoittuvat jonnekin 50-luvun brittiläiseen sisäoppilaitokseen!

Pääsimme joulunpyhien jälkeen tytön kanssa Islantiinkin ja siitä voisin kirjoittaa vielä erikseen (lupauksia, lupauksia). En muuten koskaan ole ollut perheen kuopuksesta erossa niin kauan kuin nyt karanteenissa Suomessa. Mutta toki se on vähäistä, kun jotkut jumittavat kuukausikaupalla eri maissa!

Islannissa alitajuinen taakka lasten hyvinvoinnista siirtyi solidaarisemmin koko suvun harteille. Sillä oli yllättävän suuri vaikutus itseen, ja mielelläni olisin jatkanut siellä tutussa kuplassa ja kuumissa altaissa lillumista vielä kauemmin. Lapset näkivät serkkuja ja kauan kaivattuja kavereitaan, eikä itse tarvinnut jatkuvasti paikata kaverin virkaa.

Tässä vielä pari kuvaa Selfossin uudesta keskustasta, joka on siis uusi, mutta tehty “vanhan kaupungin” tyyliin. Tykkään!

Joskushan tämmöiset uudistamisprosessit ovat korneja, mutta tässä on saavutettu kiva henki. Vielä takavuosina muistaakseni joku Lonely Planetin tyylinen opus luonnehti Selfossia ”tylsäksi läpikulkukaupungiksi, jonka kautta pääsee kätevästi muihin kohteisiin.”😅 Mutta kyllä kylä on kehittänyt itseään. Kyllä lähtee! Selfoss on siis puolison lapsuuden/nuoruudenkaupunki, jossa asuu puolet sukua. Puolison mielestä on myös huvittavaa, että Selfossin uuteen keskustaan järjestetään jo “historiallisia” turistikierroksia.

Uuteen vuoteen on yritetty ottaa nyt täällä Suomessa uutta tsemppiasennetta. Yritetään keskittyä hyviin hetkiin ja taklata niitä vaikeimpia. Ensimmäinen kouluviikko oli, kröhöm, haastava aikaeron ja lomavireen vaihtumisen takia, mutta itkuitta selvittiin. En ole kova lupailemaan uutena vuotena, mutta toivon, että jaksaisin taas löytää voimia kirjoittaa – tänne ja pöytälaatikkoon.

Parit kuvat vielä Islannin ilotulituksista. Islannissa ilotulituksia syydetään taivaalle pikkukylissäkin siihen malliin kuin pankkikriisiä ei koskaan olisi ollutkaan. Osa ilotulitusrakettien tuloista ohjataan kuitenkin pelastusjoukoille, jotka auttavat luonnossa pulaan joutuneita (turisteja) ihmisiä. Joten hyvään tarkoitukseen!