Olen aikaisemmissa postauksissa kertonut lasten koulukuulumisia, mutta huomasin, etten ole oikeastaan avannut sen enempää, miltä Suomi tuntuu näin aikuisen paluumuuttajan näkökulmasta. Miltä tuntuu asua Suomessa kahdeksan ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen?

Näihin pohdintoihin herätti Seura-lehdessä hiljattain julkaistu artikkeli ”Paluumuuttajan arki synnyinmaassa ei ole aina helppoa”, jossa muutama Suomeen muuttanut ulkosuomalainen kertoi paluustaan.

Itsehän olen meidän perheen ainoa varsinainen paluumuuttaja, sillä lapset ovat eläneet valtaosan elämästään Islannissa. Eikä puolisokaan ole Suomessa asunut neljää vuotta kauempaa, vaikka mielellään tuota aikaa ikuisuuteen vertaakin. Tilastoissa niputumme yhtä kaikki paluumuuttajiksi.

Paluumuutto on nyt nähtävästi muidenkin huulilla: Viime vuonna Suomeen palasi ennätysmäärä ulkosuomalaisia. Reilusti yli 9000 suomalaista raahasi kimpsunsa kotimaahan, eniten yli 30 vuoteen!

Väliaikaista kaikki on vaan

Seuran jutussa Nina kuvaa muuttoaan Suomeen: Kun korona vei matkaoppaan työt Thaimaassa, alkoi Suomi näyttäytyä 16 vuoden jälkeen realistisena vaihtoehtona. Tosin työllistymisen kanssa tuli kylmä suihku: Yli 50 työhakemukseen ei vastattu, mutta lopulta hän sai työn laitoshuoltajana. Nyt hän on jo palannut takaisin ulkomaille.

Ninan tavoin meidän perhe tietää, että oleskelumme Suomessa on väliaikaista. Varmasti muuttoon liittyisi ihan erilainen lataus, jos jäisimme kokonaan Suomeen. Samalla pysyvä muutto tuntuisi hirveän stressaavalta: Meillä on asunto Islannissa ja Suomesta pitäisi järjestää molemmille työpaikat ja uusi asunto, mikä saattaisi taas myllätä lasten koulupaikat.

Seura-lehden haastatteleman Suomi-Seuran puheenjohtajan sanoin, muuttaminen on kompromissien summa: ”Paluuta harkitessa on otettava huomioon koko perhe. Jos puoliso ja lapset eivät viihdy, kynnys palata takaisin ulkomaille on matala”.

Erityisesti tuosta lasten viihtymisestä olen jo tässä vaihtovuoden alussa kantanut hirveästi huolta: Onhan Suomessa varmasti kivaa? Miltä koulussa tuntuu? Jokaisen lasten valituksen otan paljon raskaammin kuin Islannissa, kun taas puoliso tokaisee: No nehän vaan oppii ja oppiminen on raskasta!

Itse taas roikun ikuisessa laastarisuhteessani Suomeen: Kesäisin haaveilen, miten olisi kiva asua Suomessa, vaikka usein loman lopuksi jo herää kaipuu takaisin Islannin kotiin. Oma identiteetti ikään kuin taipuu (ei taitu). Lapsettomana sitä taas voisi rohkeammin suhata maiden väliä.

Lisäksi tämä etänä työskentely ulkomaille ei – yllätys yllätys – juurruta erityisesti mihinkään. Asumme fyysisesti Suomessa, mutta henkisesti olen jossain tietokoneruudulla ilman kontaktia yhteisöön. Ehkä vaihtovuosi olisi ollut suomalaisempi, jos myös vuoden pesti olisi järjestynyt Suomesta?

Minulle Suomen suola ovat erityisesti ystävien tapaamiset, mutta meidän ”ekologinen lokero” on tavallaan hävinnyt kahdeksan vuoden takaisten kontaktien päivittäisestä elämästä. Seuran jutussa tunnetta kuvataan: ””On ollut tunne, etten oikein kuulu mihinkään. Vanhat kaverit eivät ymmärrä, mitä käyn läpi, kun koko elämä meni yhtäkkiä uusiksi.” Itse koen, että sydänystävät ovat kyllä kartalla – ovat koko ajan olleet – mutta vieraammille on hankala kuvata, mitä ulkomailla on prosessoinut.

Meidät toi Suomeen miehen opiskelupaikka, mutta kyllä se rehellisin syy taisi olla, että halusin todella lasten oppivan sujuvaa suomea. Fennomaanina ehkä mopo vähän karkasi käsistä! Jopa unelmoin, että lapset saattaisivat innostua opiskelemaan aikuisina Suomessa, mutta en nyt laittaisi kaikkia pelimerkkejä siihen rulettiin!

Onko Suomi muuttunut?

Ulkosuomalaisilta usein kysytään, miltä Suomi tuntuu kaukaa katsottuna. Onko jotain muuttunut lähtömme jälkeen? Tätä on kyllä vaikea analysoida, joten mutu-tuntuma saa välttää.

Itse kieli-ihmisenä kiinnitän esimerkiksi huomiota pieniin kielen muutoksiin, kuten ”ketä”-sanan käytön yleistymiseen ”joka”-pronominin tilalla: Se, ketä muuttaa Suomeen. Tai ”kiinnostelee”-ilmaisuun: Mua kiinnostelee tällä hetkellä toi Suomi.

Isommassa kuvassa esimerkiksi viime aikoina uutisoidut Suomen nuorisomurhat ja erityisesti nuorten pahoinvointi tuntuvat Islannista käsin kovin raa’oilta. Onko kilpailuyhteiskunta ja nuorille aikaisin prässätyt tavoitteet menneet Suomessa liian vakaviksi? Entä tämä järjetön uudistus pistää hirveä merkitys ylioppilaskirjoituksille?

Siirtolaisinstituutin kyselyssä jotkut ulkosuomalaiset kokivat Suomen rasistiseksi, liian pieneksi ja kaukana kaikesta sijaitsevaksi. No näin Islannin näkökulmasta tuo ”liian pieni” ja ”kaukana kaikesta” naurattaa väkisin. Me emme ole pohjoismaalaisina varsinaista syrjintää kokeneet. Mutta tietäisin kyllä vaikeuksien alkavan jo siitä, jos Suomesta pitäisi molemmille löytää töitä.

Irrallisena huomiona vielä viime vaaleissa ollut Asuntojono-mainos, jossa kerrostalon rappukäytävän nimitaulun täydeltä oli kirjoitettu ”Tuli jonon ohi” muutaman suomalaisen nimen sekaan. Koko mainoksen idea tuntui niin rasistiselta, ettei sellaista Islannissa varmaan voisi julkaista ollenkaan.

Suomi tuntuu turvalliselta, mutta toisaalta hirveän säännönmukaiselta. Puoliso kommentoi, että kaikkeen tarvitaan lupalappuja. Useimpiin palveluihin tunnistaudutaan pankkitunnuksilla – kokemuksemme mukaan myös niihin, joihin pankkitunnuksia nimenomaan EI tarvita. 😀 Wilma laulaa sitä tahtia, ettei Islannin vastaavasta kouluviestien systeemistä tullut yhtä paljon viestejä varmaan viiteen vuoteen!

Minulle side Suomeen säilyy aina kielen kautta niin kauan, kun henki keuhkoissa pihisee. Parhaimmat keskustelut käyn – paitsi luottoystävien – myös suomalaisten kirjojen kanssa. Omia kokemuksiani olen peilannut esimerkiksi Antti Holman mainioon ”Kaikki elämästä(ni)” teokseen, jossa hän pohtii, miltä Suomi tuntuu ulkomailta käsin.

Miksi muutimme juuri nyt?

Yhdeksi syyksi paluumuuttoaaltoon mainitaan korona. Kun pandemia kuritti maailmaa, Suomi näyttäytyi maana, joka hoiti tonttinsa hyvin. Koronan takia moni myös joutui siirtämään aiemmin suunniteltuja muuttoaikeitaan. Ja kun rajat vihdoin aukesivat, kerralla rysähti sisään parin vuoden määrä ulkosuomalaisia.

Oma muuttomme ei suoranaisesti johtunut koronasta. Niin Islanti kuin Suomi ovat molemmat olleet hyviä koronan hoidossa, joten emme haikailleet Suomeen pandemiaa pakoon. Korona kuitenkin teki etätöistä uuden normin, joten kiireesti tartuimme tähän mahdollisuuteen! Lisäksi puoliso sai hakemansa jatko-opiskelupaikan Suomesta, joka on mahdollista kiriä kasaan tässä vuoden aikana.

Eläkkeelle Suomeen?

Seuran jutussa eläkkeelle jäänyt pariskunta muutti kahdentoista Kanadan vuoden jälkeen Suomeen. Moni suomalaispariskunta tekee paluun siinä vaiheessa, kun työt tai aikuistuneet lapset eivät sido asuinpaikkaa. Toki suomalaiset muuttavat vastaavasti esimerkiksi aurinkorannoille.

Puolisolleni olenkin vitsaillut, että meikäläisen loppusijoituspaikka taitaa olla Islanti. Eli tämän Suomen vuoden jälkeen, on ns. pallo jalassa saarella Atlantin keskellä. Vaikka mistä sitä tietää, intoudummeko vielä muuallekin muuttamaan.

Eläkepäivät tuntuvat sen sijaan paristakin syystä kaukaisilta: P䨨asevätkö sukupolvemme edustajat edes eläkkeelle ennen hautaa? Ja millainen byrokratia odottaa kahden maan eläkekuitteja jonkun Apotin kaltaisen katastrofin kautta tilatessa?

Kahden ulkosuomalaisen liitossa Suomi voikin tuntua luontevalta eläkepäivien rattolalta. Monikulttuurissa liitoissa loppusijoitus siintää todennäköisimmin siinä maassa, jossa pisimpään on asuttu.

Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin sanoin ”Suomi on hyvä maa. Se on paras paikka meille suomalaisille”, tuntuu todelta jokaisena itsenäisyyspäivänä. Mutta ulkosuomalaisen sielu on sillä tavalla aina jakautunut, että paras paikka on siellä, missä perhe voi parhaiten.