Näin syyspimeän laskeutuessa kuin huppu teinin naamalle, olen välillä miettinyt, miksi sitä töiden jälkeen vielä istuu ruudun ääressä kirjoittamassa blogia.

Blogien kultakausi kun meni – instailijoiden mukaan – jo ainakin 10-15 vuotta sitten. Ja ei taida nämä jutut ihan istua ”päivän asu” -genreen?

Sen ainoan omankin sääntöni, jonka kirjoittaja-esittelyssäni mainitsin: ”tämä ei ole poliittinen pamfletti”, olen jo rikkonut paasaamalla monikulttuurisuusasioista esim. Minäkö maahanmuuttaja– tai Viisi myyttiä kaksikielisyydestä -postauksissani. Näillä mennään!

Aloitin tämän blogin, koska uskoisin kirjoittelun toimivan vertaistukena monikulttuurisissa liitoissa eläville, ulkosuomalaisille tai vaikka paluumuuttoa suunnitteleville. Toivoakseni se myös tarjoaa ikkunan seurata kaksikulttuurista elämää.

”Sinnehän sä voit laittaa ihan mitä vain!”

”Sinnehän sä voit laittaa ihan mitä vain”, ystäväni huudahti, kun juttelimme ohimennen blogistani. Siinähän se oikea juurisyy kirjoittamiselle onkin! Oma ääni. Itseilmaisu. Vapaus.

Ehkä olen alkanut kirjoittaa, koska ulkomailla asuessa, sitä on aina jotenkin sivussa – hiljaa?

”Tulppa irti”, kuvasin somekeskustelussa tunnetta kirjoittaa pitkästä aikaa suomeksi. Eikä kukaan sanele, että pitäisi kirjoittaa kädenlämpöistä tekstiä organisaation äänellä.

Lähemmäs kirjoittajaminää

”Sun pitää kuule markkinoida sitä”, totesi toinen ystäväni ja vastailin jotain työkiireistä. Suomalaisena meihin on iskostettu ”mitä sekin nyt tuo itteensä esiin” -mentaliteetti. Kai sitä kuuluisi pykätä instaa ja snappia, mutta vielä täällä haudutellaan monikanavaisuuden tarvetta.

Väittäisin, että kirjoittaminen on itselleni ennen kaikkea dopamiinia tuottava juttu (vaikka välillä tuskaisaa!). Muistan jo lapsena, miten kirjoittaminen oli hauskaa ja silloin syntyi ”kirjasarja” jos toinenkin. Edelleen jaksan hioa tekstejä, koska se vaan jotenkin kummallisesti tyydyttää, varmaan kuten mahdottoman kirjoneulekuvion toteuttaminen villapaitaan.

Faktaa vai fiktiota?

Puolisoni tässä taannoin heitti, että tekisin vaan täysin fiktiivistä blogia! Siinähän sitä performanssia olisikin!

Tämä siis kommenttina keskusteluun, jossa pohdin, etteivät blogit koskaan voi olla täysin totuudenmukaisia. Mistä sitäkään tiedätte, kirjoitteleeko tätäkin joku Jorma Kempeleeltä?

Itse tykkään analysoida monikulttuurisuuden hauskuuksia ja kipukohtia, mutta totta kai nekin ovat vain omien kokemusteni kautta filtteröityjä ja rajaan paljon pois. Joku toinen voisi kokea paluumuuton tai ulkomailla asumisen ihan eri tavalla. Mutta sehän se blogien pointti kai onkin? Tässähän voidaan halkoa hiusta loputtomiin, kunnes ei tiedä, onko enä¨a itsekään olemassa, kun kaikki on vaan subjektiivista kokemusta!

Mutta ainakin pääsin aasinsillalla siihen fiktioon:

Aloitin reilu pari vuotta sitten Luovan kirjoittamisen opinnot Jyväskylän yliopistossa – siis etänä ennen korona-aikaa. Siinä, missä järkevintä olisi varmaan ollut opiskella MBA-tutkinto, lähdin opiskelemaan proosaa, draamaa ja runoa. Hjuva hjuva.

Kirjoittamisen opintojen haku avoinna!

Kirjoittamisen opiskelu on ollut tervehdyttävää kahdeksan ulkomaan vuoden jälkeen. Hengenheimolaisten ugrien löytämistä! Niiden, jotka jaksavat kirjoittaa ja ruotia tekstejä suomen kielellä.

Ulkomailla asuessani on ollut tärkeää, että koko kirjoittamisen perusopinnot pystyi tekemään myös etänä. Jos sinua kiinnostavat luovan kirjoittamisen opinnot, niihin on parhaillaan haku alkamassa 13.10-27.10., lue hakuohjeet täältä. Perusopinnoissa saat mukavan kattauksen proosaa, draamaa ja runoa ja pääset todella itse kirjoittamaan. Ja ne, jotka ovat kurkkua myöten täynnä etäilyä, pääsevät myös lähiopintoihin.

Kirjoittaa voi toki ilman kurssejakin. Itse asiassa esimerkiksi Stephen King on teoksessaan ”Kirjoittamisesta – muistelmia leipätyöstä” maininnut, että tavoitteellisen kirjoittajan kannattaisi kiertää kurssit kaukaa ja sulkea vain päivittäin huoneensa ovi, eikä tulla ulos ennen kuin 1000 sanaa tekstiä on koossa.

No kiitos Stephen, mutta varsinkin ulkomailla oli viikon kohokohta lukea muiden suomalaisten huomioita teksteistään. Hassua muuten, että kaikki kursseille tulijat aina haukkuvat tekstinsä lyttyyn ja lukijoista ne ovat taas kaikki aina kiinnostavia ja lukemisen arvoisia.

Eikä kurssille tarvitse mennä kirjailijaksi transformoituakseen. Todennäköisesti oma psyykeni ei kestäisi apuraharumbia tai tyhjän paperin kammoa. Tommi Melender kirjoittikin ansiokkaasti kirjailijoiden huijarisyndroomasta ja Sisko Savonlahti kuvasi Helsingin Sanomissa, miten toisen romaanin kirjoittaminen vei hänet terapian tarpeeseen – jos siis terapiaan olisi kirjailijanpalkoilla varaa.

Jos joku nyt kiinnostui Luovan kirjoittamisen opinnoista, niin pistetäänpä tähän esimerkkinä Faktan ja fiktion -kurssilta tehtävä, jossa meidän tuli valita jokin historiallinen henkilö, jonka nahkoihin piti eläytyä Minä-muodossa.

Valitsin islantilaiseen Lohilaaksolaisten saagaan sijoittuvan orjanaisen, Melkorkan, tarinan. Jos siis haluat nähdä esimerkin luovan kirjoittamisen harjoituksesta, voit ladata tekstin alta:

No jos tuntuu, ettei tässä postauksessani ollut oikein mitään punaista lankaa, niin kyllä minä semmoisen teille täältä väännän:

Minä kirjoitan, koska se tuottaa iloa. Simply as that.

Kannustaisinkin kaikkia kaamoksessa ja koronapessimismissä eleleviä raahautumaan kohti niitä omia, iloa tuovia juttuja, vaikka kovasti epäilyttäisikin. Tai kokeilemaan, jos ei tiedä. Olipa se sitten tuo kirjoittaminen, kirjoneuleet tai pajupillien vuolenta! Ilon kautta!