Reilu viikko sitten osallistuimme koko perheen voimin Monikulttuuriyhdistys Familian järjestämään Mandala-työpajaan. Tässä tietysti voi väittää, että jatkuvasti suunnittelen perheen mindfulness-kasvatusta, mutta totuuden nimissä, bongasin tällaisen kaikille avoimen työpajan ihan sattumalta, kun olin liittynyt järjestön someseuraajaksi.

Ja nyt siis pitäisi enää tietää, mikä on mandala.

Itselläni oli hatara – sinne jonnekin yläkoulun uskonnon kirjoihin perustuva – käsitys, että mandalat olisivat oranssikaapuisten munkkien maahan väkertämiä kukkakuvioita, jotka päiväkausien uurastuksen jälkeen lakaistaan pois. Ilman yhtäkään instakuvaa!

Tyttären kanssa ehdin lyhyesti ennen kurssia jutella mandaloista ja yli-sukupolvistin tietysti pinttynyttä käsitystäni. Yhdessä vielä päivittelimme, miten munkit joutuvat lakaisemaan vaivalla tehdyn taideteoksen pois. ”Siis ei mitään kuvaa edes? Sitä mun työtä ei saa kyllä pyyhkiä pois, pliis, eihän pyyhitä!”

Onkin jännä ajatella, miten omana elinaikanani – täti tarinoi! – elämän tallentaminen on muuttunut juhlahetkien kameraräpsäisyistä somevirtaan, johon jokainen lattekahvin vaahtokiehkura jaetaan instastoorina. Toista se oli vielä 8000 vuotta sitten Altamiran luolissa, kun kivikauden ötzit maalasivat biisoneita seiniin. Ei otettu kuvia, ei. (Taas on vitosluokan historiankirja ollut kovassa luennassa.)

Samalla jotenkin viehätyn tästä mandaloiden katoavaisuudesta. Siinä on jotain samaa kuin omassa lohtumantrassani: Kun elämässä stressi keittää pahasti yli, ajattelen – tai ainakin yritän ajatella – että täällä sitä räpiköidään avaruudessa pyörivällä pallolla ja mitä ikinä mokailemme, pyyhkiytyy kumminkin ajan tomuun.

Familian mandalakurssilla meidät otettiin lämpimästi vastaan. Kävi ilmi, että mandoloita on moneen lähtöön ja t¨¨allä kertaa tekisimme kynillä paperille piirrettävät, ihan pysyvät versiot. Jee! Mandaloita voi tehdä myös vaikkapa hennatatuointina käsiin tai tosiaan myös siihen hiekkaan, kuten ne mielikuvieni munkit.

Meitä opetti Intiasta Suomeen muuttanut Reena Jha, joka on lahjakas mandalataiteilija. Reena toimii päivisin tekniikan alalla ja pyhittää kaiken vapaa-aikansa mandaloiden tekemiseen. Upea esimerkki, että sitä omaa juttuaan voi toteuttaa ja sille löytää väylät! Mandaloista voi tehdä vaikka ovikylttejä tai tyynynpäällisiä, kuten Reenan instagramista voi ihailla. Intiassa hänen sukulaisensa tekevät kuulemma talon etuoven viereen yksinkertaisen mandalan joka ainoa päivä.

Piirsimme ensin harpilla paperille useita sisäkkäisiä, noin sentin toistaan suurempia, ympyröitä. Nämä ympyrät ovat apuviivoja, jotka auttavat pitämään mandalan muodon symmetrisenä. Jokaiselle ympyräkerrokselle Reena auttoi meitä suunnittelemaan toistuvan kuvion. Se saattoi olla esimerkiksi U-kirjaimen muotoinen kukkakuvio tai vaikkapa ympyrä, joka koristeltiin pisteellä. Muotoja on monia ja kerroksia voi tehdä loputtomiin.

Kurssin jäljeen vielä googlailin, että mandala on hindulaisuudessa ja tantrisessa buddhalaisuudessa symbolinen kuvio, jota käytetään pyhissä rituaaleissa ja meditoimisen apuvälineenä. Vaikka emme kurssilla tähän uskonnolliseen puoleen paneutuneet, huomasin kyllä mandaloiden piirtämisen rauhoittavan vaikutuksen.

Olimme lyhytkurssin ainoa lapsiperhe. Kun tajusin muiden osallistujien olevan aikuisia, hieman huolestuin, tulisiko lasten mandaloista lennokkeja tai alkaisiko ”millon tää loppuu” huokailu. Mutta kävikin, mitä usein lapsille käy vieraan opettajan kanssa: Tapahtuu ”kuka vei lapseni ja toi tämän ihmisen tilalle?” -ilmiö. Molemmat lapset tekivät piirroksiaan todella keskittyneesti. 7-vuotias teki kerroksia hieman luovemmalla otteella ja oli koko kurssin nopein mandalataiteilija. 11-vuotias taas teki perheen huolellisinta jälkeä!

Juuri lapsille mandaloiden piirtäminen sopiikin hyvin, koska kotona älylaitteet vievät niin suuren osan valppaudesta. Luulen lisäksi, että lapset olivat iloisia, että kurssilla oli mukana koko perhe. Pienempi aina vertailikin ”mones kerros” mandalasta kelläkin perheestä oli meneillään.

Itsestäni mandalan piirtäminen oli hauskaa – yksinkertaisesti koska pidän piirtämisestä. Aluksi huomasin kyllä tuskastuvani menetelmän hitauteen. Mutta lopulta nautin siitä, että kuvio pakotti pikkutarkkuuteen. En ole ikinä tarttunut kirjakaupoissa myytäviin aikuisten värityskirjoihin (joissa usein mandalakuvio), mutta tällainen ohjattu piirtäminen sopi hyvin. Minullahan on ollut lasten syntymästä asti päällejääneet äitiaivot. Tai ainakin sitä käytän tekosyynä, kun ajatus hyppii kuin Riverdance-tanssija, eikä mitään kovin keskittymistä vaativaa edes ryhdy tekemään. Toisaalta olen kallistunut myös syyttämään sometulvaa ja monikanavaisuutta. Tietysti tässä on ollut semmoista pientä mielen päällä (mikä tämä sanonta mielen PÄÄLLÄ edes on? ) kuin maastamuuton järjestely. Eli on ihan kiva keskittyä vaan ympyrän piirtämiseen paperille.

Puolisokin oli tyytyväinen, että kokeiltiin jotain uutta. Hänelle tosin selvisi, että ollaan menossa mandala-kurssille vasta siinä vaiheessa, kun ajettiin jo kohti Helsinkiä. Kurssin tuloksena viikinkikin sai tehtyä ympyrätaidetta ja toisteli loppupäivän ärsytyskäyrää hipoen ”Nelson Mandala, Nelson Mandala”. Meni muuten mindfulness sille asteelle, että saatiin vielä parkkisakot, kun parkkipirkot eivät olleet zen-tuulella.

Ylimitoitetun syksyn aikataulun takia meillä on täällä Suomessa ollut ihan liian vähän vapaa-aikaa lasten kanssa. Tästä huonoa omaatuntoa potien olen täyttänyt viikonloppuja kaiken maailman hohtokeilailuilla ja ravintolakäynneillä. Mutta kyllä tuosta viikonlopusta silti jäi parhaiten mieleen tuo pieni, rauhoittava mandalahetki. Sinne jonnekin tunnemuistiin, vaikka muu olevainen katoaisi!

Mielestäni perheemme mandaloista tuli niin hienot, ett¨a mietin näiden kehystämistä ja ripustamista Islannin-kotiin. Ensiaskeleet sisustusbloggarina? Ensin ajattelin jokaisen tekevän kuvionsa vielä kotona valmiiksi, mutta ehkä ne onkin juuri kivat noin, vähän keskeneräisinä kuin elämä itse.