“No ethän sä ole mikään maahanmuuttaja”, puoliso huomautti, kun sanoin aikovani kirjoittaa kokemuksistani maahanmuuttajana Islannissa.

“Häh. Miksen ole? No mikä sitten? ”

“No tommonen, joka muuttaa vaan Pohjoismaiden välillä.”

“Miten niin VAAN Pohjoismaiden välillä? Onhan sekin maahanmuuttoa!”

“Eikä, sä oot joku expat.”

“Expat. Mikä ihmeen expatti?”

Tässäpä esimerkkiä käsitesekamelskasta ihan näin meiltä kaksikulttuurisen perheen sisältä. Siis minä, joka kuvittelin eläneeni yli kahdeksan vuotta maahanmuuttajana Islannissa, en ole puolisoni mielestä maahanmuuttajaa nähnytkään.

Ja nyt kun ollaan vielä tilapäisesti paluumuutettu Suomeen, ei tässä tiedä enää, millä nimellä itseään kutsuisi.

(Onneksi ei kotona tarvitse itseään määritellä: “Onko ruoka valmis, expat?”)

Eikä muuten tuntunut tietävän digi- ja väestövirastokaan, kun siellä elokuun alussa pyörähdimme. Ilmeisesti Suomessa tilapäisesti asuvina, mutta ulkomaille työskentelevinä ja ulkomaiseen terveydenhuoltosysteemiin kuuluvina, aiheutamme oikosulun tietokannoissa.

Vapaus valita vai vapaus sittenkään?

Sana maahanmuuttaja implikoi, että on tullut jostain muualta, vieraana. Sen sijaan sana ex patriate kuulostaa taas omaan korvaani jostain syystä yläluokkaiselta. Te tiedätte: teetä siemailevat kolonialistit pellavahousuissa ja hellehatuissa. Tai headhuntatut alansa huiput kansainvälisissä firmoissa.

Entäpä sitten nämä: siirtolainen, ulkomaalainen, ulkomaalaistaustainen, vieraskielinen, maahanmuuttajataustainen? Tai rakkaussiirtolainen eli rakkauden perässä ulkomaille muuttanut? Puhumattakaan tiettyjen medioiden rakastamista elintasopakolaisista ja elintasosurffareista.

Lähdin vuonna 2013 Islantiin, vapaaehtoisesti, rakkaussiirtolaisena. Kai kaikista noista käsitteistä se kuvaa parhaiten muuttoani? Tosin sana kuulostaa mielestäni liikaa siltä, että olisi spontaanisti muuttamassa, koska truu lööv. (Toki jotkut tekevät niinkin!)

Todellisuudessa maastamuutot, vaikka vapaasti ja rakkaudesta valitut, ovat usein pitkien, jopa kivuliaiden kompromissien tulosta: Kenen ura painaa eniten? Missä lapset voivat parhaiten tai saavat parhaan koulutuksen? Kumpi osaa tai suostuu opettelemaan kieltä? Kenen mielenterveys kestää (enää)? Kuka luopuu ja mistä?

Tällaiset valintatilanteet monimutkaistuvat, kun soppaan lisätään lapsia, lemmikkejä, kouluja tai vakituisia työpaikkoja.

Voi toki hönkäistä, että sellaista se on se elämä, valintoja ja kompromisseja – Suomessakin. Lähteäkö puolison perään, jos toinen saa työpaikan toiselta paikkakunnalta? Kuka jää kotiin hoitamaan lapsia? Ja sitä rataa. Kompromissien tai esimerkiksi erojen mittasuhteet vaan eskaloituvat, jos asutaan ulkomailla.

Usein tällaisiin pohdintoihin tulee vastauksesi ”Mitäs läksit” -tyyppistä suomalaista fatalismia. Siis ihan tuolta oman pääkopan sisältäkin.

Edistysaskelia ja takapakkia

Meillä on taas otettu vähän takapakkia Suomeen sopeutumisessa. Tai oikeammin takapakkia ja edistysaskeleita samaan aikaan. Odota vähän, tässä saattaa paljastua ihan logiikkaakin.

Kuopus on TAAS itkenyt eron hetkellä kouluaamuisin. On vaikea sanoin kuvailla, kuinka hirveältä tämä tuntuu. Vaikkei edes olisi curling-mamma, on sietämätöntä, että on elämänmuutoksella aiheuttanut lapselle surua. Olen ottanut pois häneltä turvallisen, yhtenäisen Islanti-kokemuksen. Olen pakottanut hänet maahanmuuttajan nahkoihin.

(Toim. huom. tämän kirjoittamisen jälkeen kuopus on jo ehtinyt julistaa, että Suomi on taas kiva maa – jopa hieman parempi kuin Islanti – ja koulussa oli mahtava päivä. Eli mieliala vaihtelee kuin sää Islannissa! Ja ehkä koska koulussa sai donitsin jälkiruoaksi? )

Samalla koulusta, iltapäiväkerhosta ja sukulaisilta on tullut viestiä, että lapsi on ottanut ihan selvää loikkaa suomen kielessä. Hän itse valittaa, että kaikki on suomeksi ja puhuu samalla itse suomea entistä paremmin.

Hetkinen. Tässä on jotain tuttua!

Muistan, kun itse yritin opetella islantia maahan juuri muuttaneena. Olin kylmiltään töissä iltapäiväkerhossa, enkä mitenkään pystynyt muistamaan jotain uusia sanoja tai en tajunnut, kun minut oli laitettu pitämä¨än lapsille koruntekoa. Siis koska en tiennyt ohjelistallani lukevaa sanaa ”korunteko”! 😀 Koin samalla kummallista häpeää, etten pystynyt täyttämään akateemisia odotuksiani urastani.

Näin jälkeenpäin olen miettinyt, että olin melkoinen sissi, kun pystyin opettamaan muutaman kuukauden sisällä maahanmuutosta koruntekoa islanniksi! Samalla opiskelin vielä vieraalla kielellä yliopistossa linjalla, jossa kaikki muut olivat natiiveja. Aika oli raskasta ja kerralla mentiin syvään päähän!

Siksipä toistelin lapselle, miten olen ylpeä hänestä ja tiedän, että koulussa tuntuu vaikealta. Muistuttelin, että hänen aivonsa tekevät paljon töitä. En tiedä, auttavatko selittelyni, mutta joskus on myös annettava ylikuormituksen valua kyyneleinä ulos. Ja siinä samalla toivoin, että tulevaisuudessa hän muistaisi vuoden silti hyvänä kokemuksena…(Lue: Kiittäisi ¨aitiään maailmankansalaiseksi kasvattamisesta)

Kompromissielämää

Hiljattain luin islantilaisesta mediasta, kuinka 15 vuotta Islannissa asunut saksalainen ei ole vieläkään täysin kotiutunut. Syyksi hän mainitsi sen monille tutun: vajavaisen kielitaidon. Saksalaisen mukaan islantia on kertakaikkiaan mahdotonta oppia hyvin. Lisäksi Islannissa on paljon puolalaisia maahanmuuttajia ja häneltä oli työhaastatteluissa kysytty jopa suoraan, onko hän puolalainen. Eli eri maista muuttaneiden arvottamisessa tuntuu edelleen olevan eroja.

Vastaavasti 30 vuotta Suomessa asunut ja työskennellyt lääkäri, kertoi hiljattain Hesarin mielipidekirjoituksessa, miten hän ei vieläkään koe, että häntä hyväksyttäisiin suomalaiseksi ja miten häntä usein jopa epäillään valelääkäriksi.

Hiljattain – samoin Helsingin Sanomissa – kamerunilainen diplomi-insinööri kertoi, miten oli työskennellyt vuosia siivoojana, ennen oman alan hommia.

Nämä ovat surullisia tarinoita. Sopeutumiseen vaikuttaa erityisesti se, tuleeko nähdyksi. Ja pääseekö yhtään kehittymään työssään – siis olettaen, että saa työtä. Kuten tuo lääkäri-esimerkki osoittaa, ns. korkean statuksen työpaikka ei silti takaa hyväksytyksi tulemista, vaikka varmasti helpottaa sitä.

Maahanmuuttaja joutuu normaalioloissakin toimimaan vähän kuin maskin takaa: Pystyy huonommin ilmaisemaan itseään ja monille itsestään selvät asiat tuntuvat vaikeille, vähän kuten hengittäminen rätti naamalla.

Mikä lääkkeeksi?

Tässä olisikin kehittämisen paikka (ja varmasti on jo tutkittu), miten sopeutumista voisi edistää. Esimerkiksi Islannissa jo 15% väestöstä on ulkomaalaisia ja m¨äärä vain kasvaa.

En allekirjoita, että mitään kieltä olisi mahdotonta oppia, mutta tiedostan kyllä, että kielen oppiminen täydellisesti voi olla utopistinen haave. Siksi pitäisikin kysyä, millainen kielitaito on riittävä? Mielestäni auttavalla kielitaidolla pitäisi päästä alkuun. Ja sitten rohkaistaisiin edistymään näyttöjen mukaan.

Toki elämän voi yrittää järjestää myös siten, että identiteetin palaset rakentaa jollekin muulle kuin työlle: Itsekin olen välillä ottanut sen asenteen, että teen sitten vapaa-ajalla juttuja, joissa koen olevani enemmän itseni. Tai jää vaikka hoitamaan niitä lapsia. Mutta tähän vaikuttavat taloudelliset mahdollisuudet. Voi myös kysyä, onko järkevää heittäytyä vain toisen tulojen varaan. Vastaan itse: Varsinkin ulkomailla ei ole.

Olen muuttanut ajatuksiani aika lailla 180 astetta myös englannin kielen käytöstä. Rakastan suomen kieltä, mutta olisi sittenkin ehkä parasta, jos kaikkialla maailmassa voisi työkielenä olla myös englanti tai entisaikojen latinan tapainen lingua franca – tai vaikka sitten se esperanto, jota kaikki oppisivat….

Ei vaan yhdessä maassa

Tällaisessa kompromissieläm¨assä on itselleni ollut tärkeää, että olemme molemmat kokeilleet asumista toistemme maissa. Ja että puolisokin edes auttavasti opettelee minun kieleni (siis vaikka työkieli olisikin englanti). Olen ollut jopa hämmästynyt, kun puolisoni suomen kielen taitoa on luultu vitsiksi Islannissa. Siis kyllä hän ihan oikeasti on opetellut minunkin kieleni! Miksei olisi?

Ja siihen alkuperäiseen pohdintaan, olenko maahanmuuttaja:

Perheemme antropologinen tiimi on tullut tulokseen, että olen jossain siinä maahanmuuttajan ja expatin välillä. Ehkä kuten ystäväni vitsinä heitti, ”luksusmamu”. Pohjoismaisen näköinen, melkeinpä jo sopeutunut.

Pohjoismaisena sitä välillä kyllä unohtaa maailman mittakaavassa törkeän hyvät etuoikeutensa. Ja siihen kai puolisokin viittasi, kun ei minua maahanmuuttajaksi huolinut. Tässähän ollaan yhtä suurta pohjoismaista perhettä(-kö)?

Terveellisenä muistutuksena olen seurannut vierestä esimerkiksi Euroopan ulkopuolelta tulleiden kollegojeni paperitöitä pelkästään kotimaassa vierailuun tai oleskelulupien uusimiseen. Hiki nousee, jos viisumit pitäisi hakea jostain Lontoon tai Dubain konsulaateista…

Pohjoismaisena sitä voi matkustaa vaikka ilman passia näiden kahden kotimaani väliä. Ehkä olenkin tällä hetkellä sopeutumisessani siellä jossain siellä välitilassa, skyr-rahkan värisissä pilvissä, Atlantin ilmatilan yllä?