Meitä suomalaisia tuntuu tunnetusti kiinnostavan, mitä muut kansat ajattelevat meistä. Olemmeko ujoja, alastomina lumessa kieriskeleviä saunahulluja tai metallimusiikin faneja, kuten väitetään? 

Tähän tietysti liittyy – näin akateemisten piilolinssien läpi – monia ongelmia. Ensinnäkin stereotypioiden vahvistaminen niitä toistamalla. Ja jos puhutaan, mitä islantilaiset ajattelevat meistä, pitäisi määritellä islantilainen ja lisäksi, mitä “meillä” tarkoitetaan…

Mutta jos unohdetaan tällä kertaa tämmöinen filosofinen luuppi niin – ihan kaikella rakkaudella –  kerron muutamia käsityksiä, joita olen kuullut kahdeksan Islanti-vuoteni aikana. Näin lähestyvän viikonlopun kunniaksi! Skál!

Hakka Kokkalainen – miltä suomi kuulostaa?

Muutamaankin kertaan olen kuullut islantilaisten – esimerkiksi puolisoni sukulaisten – matkivan suomen kieltä ja se kuulostaa jokseenkin kaksoiskonsonanttien tykitykseltä.

Jos nimesi siis on esimerkiksi Pekka Hakkarainen, osut islantilaisen Suomi-stereotypian sydämeen. 

Olen kuullut myös muutaman Suomi-vitsin, joista esimerkkinä vaikkapa seuraava:

“Mikä on suomalaisen tuholaistorjujan nimi? -Hakka Alla Kakkalakka”

(islanniksi hakka = hakata, alla = kaikki, kakkalakka = torakka)

“Hvað heitir finnski meindýraeyðirinn? -Hakka Alla Kakkalakka.”

tai vaikkapa seuraava:

Mikä on sen formulakuskin nimi, joka on aina ihan Mika Häkkisen kannoilla? -Nartti Hailana.

(Nart í hælana = purra kantapäätä.  Nartti todennäköisesti kuulostaa islantilaisista ihan normaalilta suomalaiselta nimeltä?)

Hvað heitir Formúlu 1 ökuþórinn sem er alltaf næstur á eftir Mika Häkkinen? – Nart-í Hælana.

Toisille suomen kielestä on selvästi jäänyt mieleen kirosanat. Kerran menin Reykjavikissa kirjakauppaan ja kassalla myyjä huomasi aksenttini.

“Mistä olet? Hauska aksentti”, myyjä innostui.

“Suomesta.”

“Ai Suomi! S***na, p***le, v***u!” Hän riemuitsi.

“Kiitos.”

Suomi kuulostaa myös sillä tavalla eksoottiselta, etteivät islantilaiset välttämättä näe pointtia, miksi ihmeessä kukaan sitä opiskelisi. Islannin yliopistossa oli vielä reilut 10 vuotta sitten suomen kielen linja, mutta se on lakkautettu lamavuosien leikkauksissa. Parikin kertaa minulta on kysytty, miten voin osata suomea, kun se on niin vaikea kieli. Noh, kun se on äidinkieleni…

Kukaanhan ei tosin ihmettele, miten hyödyllistä on ollut opetella 300 000 ihmisen puhuma muinainen viikinkikieli!

Poroja, poroja, poroja

Jostain syystä islantilaisten mieleen tulee Suomesta porot. Niin kuin kai miljoonille muillekin maailman ihmisille?

Kuin todisteeksi pyysin puolisoa mainitsemaan kolme asiaa, jotka tulevat ensimmäisenä Suomesta mieleen: Porot, Helsinki, Lappi.

Kun kollegani kuuli paluumuutostani, hän lohkaisi: “Mitä! Olet muuttamassa pois maasta ja et tarjoa meille porokakkua?”

Kun jatkoin vitsiä sanomalla, että siihen tulisi salmiakkia päälle, salmiakki ei ollutkaan tuttu sana, vaan minun piti lopulta kääntää se ”salt lakkrís” , jolla nimellä islantilaiset salmiakkejaan kutsuvat.

Noiden hieman absurdeiksi jäävien porojen sijasta, konkreettisesti Islannissa muuten törmää esimerkiksi muumimukeihin. Anoppilassa oli jo – ennen sukuun astumistani – vaikuttava muumimukikokoelma. Islantilaiset rakastavat muumeja ja tuntevat Tove Janssonin. Lisäksi monet tunnistavat esimerkiksi Iittalan astiat ja lasiesineet.

(Paitsi mistään sisustushärpäkkeistä kiinnostumaton puoliso.)

Jotain samaa meissä on

Suomi on sillä tavalla syrjässä, ettei islantilainen sinne juuri suunnittele lomamatkoja. Ymmärrettävästi, kun sinnittelee vuoden Atlantin myrskyjen keskellä, kyllä siinä ennemmin Teneriffa siintää mielessä..

Moni islantilainen yliopisto-opiskelija opiskelee joko Tanskassa tai Ruotsissa, ja näihin maihin onkin asettunut Suomea suurempi islantilaisyhteisö. Tanskahan on Islannin entinen emämaa ja kieltä opiskellaan kouluissa, joten siksikin maiden suhteet ovat tiiviit.

Suomi taas on Islannin näkökulmasta syrjässä. Siis siellä jossain Venäjän rajalla. Aikanaan puolisokin päätyi Suomessa käymään, kun siitä voi katsos kätevästi piipahtaa Venäjälle. Kiitti vaan. No siitä tarinasta kerron joskus myöhemmin!

Jos nyt kaivamalla kaivaa, niin varmaankin olemme islantilaisten mielestä sulkeutuneempia kuin ruotsalaiset. Samalla suomalaiset ovat mentaliteetiltään samankaltaisempia islantilaisten kuin ruotsalaisten kanssa. Ilmeisesti molemmissa maissa koetaan ruotsalainen tyyli vähän pirteäksi? Falleri-Fallera! Jos joku on seurannut islantilaista Yövuorossa (Næturvaktin) sarjaa, tiedätte, mistä puhun.

Puolison mielestä on helpottavaa, ettei Suomessa odoteta small talkia Amerikan (tai Ruotsin) tapaan. Voi vaan istua aamulla töihin sanomatta kenellekään mitään. No, ehkä tässä painaa sekin, että olemme molemmat aika introverttejä. Cheekin sanoin: ”No en mä tiedä, mut jotain samaa meis on.”

Ja huumorikin osuu yksiin. Esimerkiksi Hugleigur Dagssonin mustan huumorin sarjakuvat ovat menestyneet erityisesti Suomessa.

Ehkä suomalaiset nähdään ujoudesta huolimatta jotenkin hullunrohkeina. Puolison sisko, joka on toiminut hotellinjohtajana Islannin maaseudulla, on kertonut, miten Suomesta aina tupsahtaa joku nuori työntekijä sinne keskelle ei-mitään. Itse ovat matkansa järjestäneet ja tulevat ihan yksin, vaikka saattaisivat vaikuttaa todella ujoilta!

Jos olette koskaan nähneet The Nordic Fellows – Scandinavia and the World -sarjakuvia, niissä suomalainen esitetään mitään puhumattomana, puukko kädessä ja korvaläppäpipo silmillä. Islantilainen taas huomiosta nauttivana aurinkolasit silmillä.

Puolison sukulaiset myös väittävät, että meissä suomalaisissa olisi myös jotain slaavilaista melankoliaa…(tähän viulujen vibraattoa). Miten lie noin ajattelevat?

Meillä on onneksi sukuun naitu myös ruotsalainen, joten tämmöinen stereotypioiden todeksi eläminen on meillä ihan normaalia joulupöydässä Islannissa.

Katumaasturit ja luksus

No, itsehän joskus ajattelin, että islantilaiset ovat jotenkin sellaisia Björkin tapaisia eksoottisia hippejä, jotka siellä joutsenmekossa suojelevat luontoaan. Käyskentelisivät kuumilla lähteillään ja talot olisivat sieviä mökkejä kuin norjalaisella vuonolla konsanaan.

Noh, näin vajaan kymmenen vuoden kokemuksella tuntuu, että islantilaiset ovat luksusta rakastavia ja ei se luonnonsuojelu taida vieläkään ihan siellä listojen kärjessä olla. Esimerkiksi puolison mielestä ovat ihan naurettavia nuo valaanpyynnistä mesoavat. No comments!

Islannissa tarvitsee vaikeakulkuisessa maastossa jämäkkää autoa, mutta kyllä niitä katumaastureita näyttää kiitettävästi suhaavan ihan city-olosuhteissa Reykjavikissa. Ja se tyyli: Ei ole skandinaavista pikkumökkiä nähnytkään, vaan ihanteena iso mökki valtavalla terassilla.

Tästäkin keskustelin puolison kanssa ja taas tuli tuloksena antropologista timangia: Siinä missä suomalainen menee mökille eristäytymään muusta maailmasta (siis niin erakoksi kuin pääsee kuusikon peittämään pikkumökkiin), islantilainen haalii sukulaisia täyttämään mökin kuuman altaan.

Täällä Suomessa erinäisiä lupalappuja täyttäneenä, rakastan sitä, että Islannissa asiat ei ole niin justiinsa. Kyllä ehtii ja jotenkin lutviutuu. ”Þetta reddast” eli vapaasti käännettynä ”kyllä se siitä” voisikin olla islantilaisten kansallinen slogan. Tällä viitataan yleiseen positiiviseen uskoon siitä, että asiat jotenkin kääntyvät parhain päin, vaikka ulkopuolisista ei siltä näytä.

Ai kauhea, nyt on kyllä pistettävä stoppi, ennen kuin tästä on tulossa streotypioita suoltava MV-lehti! Hyvää viikonloppua kaikille kansalaisuuksiin ja ominaispiirteisiin katsomatta!