Suomalaista peruskoulua on lapsilla takana lähes päivälleen kuukausi. Sehän on vertailevan analyysin paikka se!

Koronan takia sitä on vanhempana tippunut koulumaailmasta kuin apukoululainen algebrasta. Pari etäpuhelua opettajan kanssa, ja sitten olikin jo kouluvuosi mennyt. Siltä se ainakin tuntui viime vuonna Reykjavikissa.

Suuren osan vuodesta koulurakennus oli sitä paitsi suljettu ulkopuolisilta, ja unohtuneita pipoja ja hanskoja sai haikailla lasiovien läpi. (Kunnes niitä palautettiin lapsen nimellä valtava pussi.)

Nyt paluumuttajana sitä yrittää päästä kärryille suomalaisesta peruskoulusta – edelleen maskien ja suljettujen ovien takaa. Onko tässä siis paljon eroa viime vuoteen?

Olen Suomessa joka aamu saattanut lapset (lue: kantanut juhtana reput) koululle. He osaavat kyllä kävellä lyhyen matkan itsekin, mutta tällä tavalla hyvitän pakkosiirtolaisuuden traumaa.

Kuopuksen kanssa meillä on koulunpihalla dramaattinen rituaali, jossa lapsi huutaa islanniksi: “Ég elska þíg!” Samalla halataan ja vaihdetaan poskisuudelmia kuin erottaisiin pariisilaisella lentoasemalla.

Ne harvat muut vanhemmat, jotka enää saattavat ekaluokkalaisia, vilkuttelevat kiltisti pyörävaraston takaa. Siinähän ihmettelevät hulluja islantilaisia!

Vaan asiaan! Mitäs siellä kouluissa – Islannissa ja Suomessa – sitten tapahtuu?

Lukunopeustestejä: Monta sanaa menee minuutissa?

Islannissa koulu alkaa sinä vuonna, kun lapsi täyttää kuusi. Eli loppuvuodesta syntyneet menevät ekalle viisivuotiaina.

Aiemmin vastustin tällaista mallia. Lasten aloitettua koulut, olen ollut tyytyväinen. Niin se mieli muuttuu kuin tuulen suunta Atlantilla.

Ensimmäisestä viikosta alkaen kotiin kannetaan ohuita lukuvihkoja ja lukemiset merkitään mukana kulkevaan lukupäiväkirjaan. Vihkoset alkavat äänteistä, mutta vaikeutuvat asteittain kirjamaisempiin versioihin. Samat vihot kiertävät sukupolvelta toiselle. Varsinaisia aapisia ei siis Islannissa – ainakaan meidän koulussa – ole.

Neljä kertaa vuodessa lapsilta mitataan lukunopeus eli oikein luettujen sanojen määrä minuutissa. Nämä testit jatkuvat joka vuosiluokalla. Voi kuulostaa kamalalta, mutta niin vain lapset ehdollistuvat tällaisiin aika-ajoihin. Testien tavoite lienee erotella tukea tarvitsevat oppilaat ja seurata, että ikäluokka pysyy Gaussin käyrällä. Lukemisen painotus on Suomea selkeämmin lukunopeudessa.

Suomessa lapsille tulee mielestäni paljon vähemmän lukuläksyä! Vitosluokkalaiselle ei ole mitään lukuläksyä (muita läksyjä kyllä sitten Islantia enemmän!) ja ekaluokkalaisellekin vähemmän kotona lukemista kuin Islannissa.

Silti Suomi on edellä lukemisen tuloksissa. Hämmentävää.

Olisiko suomea vain helpompi oppia lukemaan? Suomea lausutaan, kuten kirjoitetaan eli suomi on – ja nyt tarkkana siellä! – ortografisesti läpinäkyvä kieli. Eli kaiken järjen mukaan helpompi oppia lukemaan kuin vaikka englanti, jossa puolessa sanoista voi vain arvailla lausumista.

Puolison mielestä islantiakin lausutaan juuri kuten kirjoitetaan, mutta siinä kyllä viikinki sohii harhaan. Ei ole läpinäkyvää nähnytkään.

Vai miksi ihmeessä esim. ”hilla” (isl. hylly) lausutaan ”hitla” tai ”sauma” (isl.ommella) lausutaan ”söima”? Puhumattakaan lukuisista ”se pitää vaan tietää” esimerkeistä.

Tässä vielä Islannin ja Suomen Pisa-tulokset lukemisen sujuvuudessa vuodelta 2018. Älä huoli, et ole muuttunut likinäköiseksi, sillä ei tuosta ruutukaappauksesta kyllä mitään selvää saa, mutta Suomi siis sijalla 7 ja Islanti jossain OECD-maiden keskiarvon alapuolella.

Tuntuu, että puhun joka postauksessa Pisa-tuloksista, joten vaikutan todennäköisesti maaniselta!

Korostettakoon nyt erikseen, etten joka valveillaolon tunti mieti, saavatko lapseni maailman pisointa opetusta. Kiinnostaa vain pohdiskella tällaisiakin asioita.

Voisikohan silti Pisa-komitea tukea blogiani esim. Pisa-pipojen arvonnalla?

Oppikirjojen määrä

Näin paluumuuttajana minua on häkellyttänyt koulukirjojen antelias määrä. Repuista löytyy Apilatien Aapista, Tuhattaituria, Ritaria, Pisaraa, Milliä, Vilkkua, Välkkyä ja ties mitä! Kovakantista ja värikuvallista.

Olen jäänyt koukkuun erityisesti vitosluokan Ritari-historiankirjaan. Lapseni sijasta jäin siis itse lukemaan jäämies Ötzistä. Sieltä Itävallan vuorille jäätyneestä kivikautisesta tyypistä. Tiesitkö, että Ötzillä oli 61 tatuointia tai että jätkällä oli borrelioosi? No nyt tiedät.

Ympäristöopin aka ”ympän”, joka muuten on meille uusi aine, kirjasta olen oppinut, että muilla sienillä on heltat mutta tatillapa pillit!

Näin mututuntumalla: Islannissa koulukirjoja saa paljon vähemmän omaksi tai kotiin. Omaksi on saanut vain ohuet kotitalouden reseptivihot ja matikan työkirjat. Esimerkiksi englanninkirjaa ei ollut – ainaakaan kotiin tuotavaksi – ollenkaan, vaan harjoituksina on tehtävämonisteita.

No, ehkä 300 000 asukkaan maassa ei ole tarpeeksi verokruunuja tai puita kaadettavaksi oppikirjatarpeisiin? (Eipä silti, kekseliäitä ovat olleet Islannissakin tehtävien suhteen vähemmillä kirjoillakin.)

Erilaisia kouluaineita

Islannissa heti ekaluokalta alkaa viikoittain toistuva oppiainekokonaisuus nimeltä ”listasmiðja”. Tämän voisi kääntää vapaasti taidepajaksi. Noilla tunneilla rotatoidaan muutama viikko kerrallaan kotitaloutta, käsitöitä, sirkusta, joogaa, näyttelemistä ja kuvataiteita. Hankehumppaa? Mene ja tiedä. Mielestäni on hauskaa ja hyödyllistä, että lapset oppivat esimerkiksi leipomista jo 6-vuotiaina. Lisäksi vaihtelu takaa, ettei jumitu vuodeksi inhokkiaineeseensa kuten paininjalka ompelulankasuttuun.

Lisäksi islantilaisessa koulussamme lapsilla on viikoittaisena kouluaineena uinti. Tämä johtunee myös siitä, että koulu on Reykjavikin suurimman uimahallin vieressä. Ja voi olla veikeä tuo uimataito saarella Atlantin keskellä.

Suomessa meiltä vanhemmilta on myös on kysytty hirveän paljon enemmän kaikenlaisia lupalappuja ainevalintoihin. Islannissa ei paljon lupia kysellä!

Noh, omien sekoilujemme takia toinen lapsista on nyt elämänkatsomuksessa ja toinen uskonnossa, kun joku rasti Wilmaan jäi laittamatta. Ei varmasti yllätä SKUUTTIRETKI KUUSIJÄRVELLE seikkailun lukeneita.

Hieman huolettaa, että esikoisella piti alkaa Islannissa tänä vuonna tanskan opetus. Kurottavaa siis riittää ensi vuodeksi. Op i røven med det! Onneksi anoppi on tanskanopettaja.

Penaalit ja sosialismi

Havahduin koulunalkua edeltävän iltana sellaiseen mahdollisuuteen, että suomalaiskouluissa saatettaisiin vaatia penaalit.

Islantilaisessa koulussa vanhemmat maksavat ekaluokan alussa pienen maksun ja koulu hommaa samanlaiset välineet, kynät, kumit ja värit kaikille. Ja koko arsenaalia säilytetään koulussa. Tässä kommunistisessa systeemissä kukaan ei pääse koreilemaan Guccin penaalilla eikä muuten unohda kyniä kotiin!

*Samanlaista tasa-arvoa on myös, että koko luokka pitää kutsua synttäreille ja vanhemmat yhdessä sopivat, että lahja on AINA ja KAIKILLE sama 500 kruunua eli kolmisen euroa. Erityisesti tästä synttärisäännöstä pidän, koska se ei rajaa ketään ulkopuolelle ja lahjaa varten ei tarvitse lähteä keskellä yötä lelukauppaan. 

*saattavat olla vain meidän islantilaisen koulun tapoja, mutta todennäköisesti kuitenkin useammassa koulussa vakiintuneita käytäntöjä.

Taas nämä tekstit venyvät kuin Runebergilla, joten pitänee ottaa jatkossa OSA 1, OSA 2 sekä OSA N samasta aiheesta, joita voin postuumisti vielä lähetellä Suomesta poismenoni jälkeenkin. Näille astioille palataan varmasti ammentamaan taas tämänkin koronavuoden aikana.

Jos sinulta jäi lukematta edellinen postaukseni – Pisa mainittu! – käyppäs vilkaisemassa sydänverellä kirjoitettu mielipiteeni:
VIISI MYYTTIÄ KAKSIKIELISYYDESTÄ.