Eräänä iltana tällä viikolla kuopuksen alahuuli alkoi väp¨ättää. Reilun kymmenen vuoden äitiyskomennuksella sitä jo on kaikenlaista vaivaa laastaroinut, mutta hiljainen ”kaipaan Islantiin” iski kuin viikinkimiekka sydämeen. Voi ei, nyt jo, ajattelin salaa. Vajaa kuukausi vasta takana. Mitä ihmettä sanoisin. Olo oli kuin noita-akalla, joka oli houkutellut Hannun ja Kertun piparitaloon: Kyllä siellä Suomessa sitten elo on mukavaa…

Kuopus suri, miten seuraavat kymmenen kuukautta Suomessa on niin pitkä aika, sillä sehän on puolet hänen elämästään (noh, suurin piirtein). Samalla käytiin läpi perhe ja kaverit, joita kaivataan Islannissa. Myöhemmin tajusin, ett¨a tunnelmassa oli myös väsymyskiukkua: kellohan oli jo nukkumaanmenon verran. Ehkä myös ulkona rummuttava sade ja alkava syksyinen pimeys vaikutti itse kunkin mielialaan. Eikä ikävässä ole mitään ihmetelt¨¨ävää. Itse varmasti draamailin puolta pahemmassa muutosvastarinnassa ensimmäisen puolen (tai viiden?) vuoden aikana Islantiin muutettuani. Muuttoon kuuluvat kaikenlaiset tunteet. Ikävä on – muista mindfullness! – myös tärkeä tunne: Sen kautta hahmottaa, mitä itse toivoo ja haluaa. Ja onhan se outoa, jos ei kaipaisi välillä kotimaataan, sen takiahan itsekin halusin takaisin, edes vuodeksi. Nyt vain syyllisyys minun haluamisistani painoi kuin haarniska lapsen surusilmien kostuessa.

Nukkumaan käydessä meillä on täällä käynyt tavaksi lukea kuopuksen kanssa jokin helppolukuinen islantilainen kirja. Nyt olivat mukaan pakatut islantilaiset kirjatkin jo luettu loppuun, joten sekin tiputti Suomi-pisteitä. Mietin kuumeisesti, mikä kuriiripalvelu toisi lastenkirjoja nopeasti Atlantin takaa. Sukulaisille soitettujen videopuhelujenkin jälkeen kaipuu tuntui eskaloituvan. Miten tällaisiin koti-ik¨ävätunteisiin kuuluu – lasta vaurioittamatta – vastata, Jari Sinkkonen?

Ei kiitos suomalaista puolisoa

Luulin kuopuksen jo nukkuvan, kun tyynyyn painettu pellavapää sanoi. ”Sitten kun olen iso, en kyllä mene suomalaisen kanssa naimisiin. Enkä grönlantilaisen. Ruotsalaisen voin ottaa, kun se ymmärtäisi islantia. Ja islantilaisen varmasti.” Samalla lapsi katsoi reaktioitani ja nauroi, kun katsoin muka-kauhistuneena. En tiedä, mikä tämän naimisiinmenon pohdinnan pointti oli, mutta helpottuneena 7-vuotiaan naurusta totesin, että tuttu Suomi-Islanti kisailumme oli taas asettunut humoristisiin uomiinsa.

Siinä missä kuopus on aina ollut lapsista ”islantilaisempi”, on Suomessa syntynyt esikoinen varmempi suomalaisesta identiteetistään. Esikoinen onkin sujahtanut uuteen arkeen kuin ahven kotijärveen. Ei tietoa koti-ikävästä. Sopeutumista tietysti edesauttaa, että hän puhuu sujuvasti suomea, ja luokkatoverit ovat ottaneet hänet lämpimästi vastaan. Omien sanojensa mukaan hän viihtyy luokassaan tosi hyvin. Kuopus taas puhuu jopa minun kanssani mieluummin islantia kuin suomea. Jakolinja tuntuu kulkevan 50%-50%; islantilaismieliset pojat ja suomalaismieliset tytöt. Vaan nyt Suomettaren tulee välttää tällaista hirvittävää sukupuolten sotaretoriikkaa ja alkaa pohtia kestäviä ratkaisuja perheen vaihtovuoden rakentamiseksi.

Uusi arki muotoutuu

Seuraavana aamuna ikävä tuntui jo unohtuneen. Kouluun oli helppo lähteä ja lapsi sanoi heipat hyvillä mielin. Kun kysyn koulupäivän jälkeen kuulumisia, päivä on joka kerta ollut ”hauska” ja yleensä iltapäiväkerhosta löytyy riehakkaasti hakijaa vastaan pomppiva tapaus, jolla on aina jotain repusta näytett¨ävää. Ilmeisesti pari leikkikaveriakin on jo löytynyt. Ainakin nyt tuntuu, että koulussa on kivaa ja kaipaus kohdistuu enemmän siihen vanhaan tuttuun, joka muistuu erityisesti väsyneenä mieleen. Ymmärrän häntä niin hyvin. Vaikka varsinainen kotimme on Islannissa, Suomi on itselle ikuinen kotimaa. Kuopukselle taas Islanti ainoa tuttu koti ja Suomi, ainakin vielä, vähän vieras kokemus.

Meillä on käynnissä myös totuttelu uuteen arkeen, missä molemmat vanhemmat ovat taas palanneet töihin. Siinä missä kevään hybriksessä luvatut täyspäiväiset etätyöt ja opiskelut – no problemos, kyllä hoituu – on tämä ehkä vähän nikottelua maiden välisellä kolmen tunnin aikaerolla. Usein työpäiv¨ät loppuvat seitsemän maissa Suomen aikaa. Vinkkinä (paluu)muuttoa suunnitteleville, olisi ideaalia tehdä pehmeää laskua tai mahdollisesti suunnitella jopa väljempää välivuotta. Mutta aina ei voi poimia rusinoita pullasta tahi siemailla martineja puutarhurin trimmatessa tiluksia, vaan elanto pitää ansaita Atlantin molemmin puolin. Onneksi mummi on jo päässyt antamaan korvaamatonta apuaan lastenhoitopulmissa.

Islantilaisia kirjoja löytyi!

Sen verran jäi lapsen akuutti Islanti-kaipuu kaihertamaan, että curling-vanhempana mietin yön pimeinä tunteina, mistä niitä islantilaisia lastenkirjoja löytäisin. Ja löytyihän niitä! Nimittäin Pohjola Infon kirjasto Helsingin Kaisaniemessä omistaa varsin kattavan kokoelman eri Pohjoismaiden kirjallisuutta.

Kun vein kuopuksen tutustumaan kirjastoon, sieltä löytyi paitsi ihana leikkiluola, myös mukaan monta nukutusta pelastavaa lastenkirjaa. Olimme ruhtinaallisesti iltapäivän ainoat vieraat ja lapsella oli koko leikkitila käytössään. Tästä kirjastosta lainaaminen ei maksa mitään ja kirjat saa vajaan kuukauden lainaan. Ehkäpä näistä saadaan ensiapua koti-ikävään? Ja onneksi nykyään on monenlaisia videopuheluita ja yhteydenpitomahdollisuuksia, joilla helpottaa ikävää seuraavien kuukausien aikana. Vaikka ikävän haluaisi itse heti korjata pois kuin vian, eihän se ole vika, vaan kuuluu tietyllä tavalla luonnostaan kahden kulttuurin välissä elävien identiteettiin. Kaipausta aina jonnekin suuntaan. Haikeankaunista ja Atlantinsuolaista.